IX luku. Uudestikastajat.
I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.
II. Uudestikastajien opit.
III. Sveitsin uudestikastajien onni ja häviö.
IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.
V. Mährin uudestikastajat.
VI. Münsterin levottomuudet.
VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.
VIII. Münsterin vallotus.
IX. Uusi Jerusalem.
a) Tietolähteet.
b) Hirmuhallinto.
c) Kommunismi.
d) Monivaimoisuus.
X. Münsterin kukistuminen.
Viiteselitykset.
Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.
Ei ole liian paljo sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan, jos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjotettu mitään tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa sosialismin historiaa. Jollemme ota huomioon Benoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän lisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista. Tämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri puute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen historiasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän syynä.
Ensimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla, silloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta valtiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla suurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla, sosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa, toiset asettaen umpimähkää sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää aatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä ajankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella seuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja Lorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.
Kansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden sosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin ja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu äskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella "Histoire du Socialisme" (sosialismin historia).
Sen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se on alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen valtiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut samalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle, joka on esitetty Marxin ja Engelsin Kommunistisessa manifestissa. Päivä päivältä kasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja päättäväisyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa yhteiskunnassa täytyy kaikkien luokkien toimia sosialismin hyväksi, joka niille on tullutkin elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee jo tavattomasti sosialisia kysymyksiä — mutta sosialismin historian kirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti hedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään itsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.
Syy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin suunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen syventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa, että sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.
Ensimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjottivat historiaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla 1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on kohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan Dühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede oli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian kirjottamiseen.