"Sakset tietävät vieraita", sanoi hän kummastuneena, ja otti ne lattialta, "kukapa voisi tulla meille tänään tällaisessa ilmassa ja vieläpä näin myöhään. Mutta eikö sinun mielestäsi ole vähän hiljempaa ulkona, sitten kun annoin Melusinalle leipää?"
"Päivällisistä asti olen minä tietänyt, että joku tulee meille", sanoi ukkovaari, välittämättä kysymyksestä. "Jenik lakasi tänään uunia, ja se vetää aina ihmisiä taloon, ja sitten putosi ulos hehkuva hiili, ja se tietää, että pyydetään joku ruualle. Sitä paitsi on kissa maannut ja nuollut itseään koko iltapäivän, ja kärpänen on surissut minun korvani juuressa. Joku tulee meille, ja tuopa hän vielä uutisiakin tullessaan."
Enefa ravisti vakavana päätään.
"Tänään ainakaan eivät merkit pidä paikkaansa", sanoi hän epäillen, "katsos kelloa, se käy kahdeksatta. Tuuli ei ulvo nyt niin kovaa, mutta lunta tulee pistävää kuin nuppineulat. Se, jolla ei ole pakkoa, se ei pistä päätään ovesta ulos tänään. Ainoa mahdollisuus on, jos joku olisi äkkiä sairastunut ja laittaisi hakemaan minua. Mutta vierasta ei tule, ei ihan varmaan."
"Voi kyllä sattua, etteivät merkit pidä paikkaansa", myönsi isoisä. "Kun ihminen niin usein pilkkaa Jumalaa, tahtoo Jumalakin joskus näyttää ihmiselle, mikä vaikea asia se on, ja niin sattuu, että mikä on aina ennen käynyt toteen, ei enää toteudukaan, ja ihmiset ovat noloina sanoistaan. Minä petyin kerran pahasti, mutta siitä minä olen iloinen, sillä se oli paraiksi."
"Milloin se oli?"
"Se oli silloin, kun sinut oli kastettava. Sinut piti viedä kirkkoon heti päivällisen jälkeen. Kaikki oli järjestyksessä: leipä, juusto, voi ja ruukullinen olutta oli pöydällä. Sinä, olit käärittynä punaseen kapaloon, ettei kukaan tulisi sinua panettelemaan; äitikummit seisoivat valmiina ja odottivat, mutta kummi-isä ei tullut. Pimeni, eikä sittenkään vielä näkynyt ketään. Kummi-isäsi oli mennyt markkinoille kaupunkiin; siellä hän joi itsensä humalaan eikä päässyt lähtemään kotiin, vaan jäi istumaan kapakkaan; ristiäiset ja kummina olonsa ja kaikki hän oli unohtanut tykkönään. Minä ajattelin tietysti, ettei ristimisestä tulisi mitään, ja menin metsään hakemaan vähän havuja, jotka olivat siellä valmiiksi sidottuina. Mutta sinun kummi-isäsi vaimo oli lähtenyt etsimään ukkoansa, tapasikin hänet onnekseen, pisti hänen päänsä puroon ja toi hänet mukanaan tänne. Kun tulin tänne takaisin, sain kuulla, että he juuri olivat lähteneet viemään sinua kirkkoon. Sillä kertaa minä en ollut hyvilläni äidillesi. 'Mitä sinä, ymmärtämätön vaimo, ajattelit', toruin minä häntä, 'kun laitoit lapsen ristittäväksi tähän aikaan päivästä? Katso nyt ulos, siellähän on pimeä kuin haudassa. Nyt saat nähdä, että tyttösi tulee yhtä mustaksi kuin se tunti, jolloin hänet ristittiin.' Äitisi otti tuon hyvin sydämmelleen ja tarkasteli joka päivä huolestuneesti, rupeaisitko sinä mustumaan. Mutta hän ei saanut vähintäkään syytä suremiseen. Tukkasi ja silmäsi vaan tulivat yhtä mustiksi kuin se ilta; se ei lyönyt ihoon… Mutta miten se olikaan? Sanoithan ruuan olevan valmista? Jenik, Jenik!"
"Kyllä", kuului Jenikin ääni ylisiltä, jossa hän varmaankin oli syöttämässä vasta pyydystämäänsä oravaa.
Samassa kuului kova koputus tuvan ovelle. "Siellä se vieras kuitenkin on!" virkahtivat isoisä ja Enefa yhdellä aikaa. Viimeksi mainittu tarttui kiireesti kynttilään ja jaoksi avaamaan.
"Elä aukaise, ennenkun kuulet, kuka siellä on", huusi isoisä hänen jälkeensä, "jotta emme saa tapaan sellaista, joka ei tänne kuulu." Enefa totteli neuvoa.