"Koulumestari!" oli tohtori huudahtaa, mutta hän hillitsi mielensä. Poistaakseen mielenliikutuksensa alkoi hän leikkiä pyssyllä niin kiivaasti, että oli ihan ihme, ettei pyssy lauennut.

"Elkää pelätkö!" jatkoi hän hetken äänettömänä oltuaan, ja nyt kuului hänenkin äänensä kylmältä ja navakalta. "Minä en tullut tänne ollenkaan vaivaamaan teitä millään tungettelevalla pyynnöllä. Minä olen täällä ainoastaan sitä varten, että pidin velvollisuutenani sanoa teille, ettei se, mitä te kenties olette kärsinyt minun tähteni, ole ollut aivan hyödytöntä. Teidän sananne ovat saattaneet minut ajattelemaan, ja minä olen koettanut päästä monesta suuresta viasta. Todelliset ystävät, jotka eivät ole mitään imartelijoita, vakuuttavatkin minulle, että olen monessa suhteessa muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin olin ennen. Tiedänhän, että te ette välitä minusta ollenkaan, mutta jos tunnen teidät oikein, uskallan minä kuitenkin toivoa, että sellainen muutos ilahuttaa teitä, ei sen tähden että se koskee minua suoranaisesti, vaan sen tähden että on kysymys lähimmäisestä."

Silmänräpäyksen mietti Enefa vastatako vai ei. Sen jälkeen vastasi hän — ja jokainen hänen sanansa oli kuin puukonpisto:

"Teillä ei ole vähintäkään syytä puhdistautua minun edessäni; paremminkin pitäisi minun koettaa tehdä se teille. Mitä minulle on tapahtunut, on ollut minun hyvin ansaittu rangaistukseni. Kaikki varoittivat minua ja ennustivat minulle mikä tulisi lopuksi…"

"Enefa!"

"Niin, paremminkin pitäisi minun pyytää teiltä anteeksi kuin teidän minulta", jatkoi Enefa yhä ylpeämmällä ja katkerammalla äänellä. "Minä kiusasin teitä rakkaudellani. Pyysittekö te sitä koskaan minulta? Tahdoitteko, että minä loisin itselleni teistä ylevän luulon, että minä panisin kaikki jaloimmat ja parhaimmat ajatukset, jotka tiesin olevan, teidän päähänne? Minä tein kuin mieletön, kiihoittunut tyttö. Ei teillä ole siinä mitään syytä! Te ette ole koskaan koettanut pettää minua, minä se olin vaan, joka petin itseni. Te otitte vastaan minun rakkauteni, samoin kuin otetaan leikkikalu lapselta, joka sitä tyrkyttää meille. Me teemme sen, ettei lapsi alkaisi itkeä, ja heitämme sen luotamme, heti kun lapsi on kääntänyt meille selkänsä. Minun pitäisi todellakin kiittää teitä, että teillä oli niin kauan kärsivällisyyttä leikkiä minun kanssani."

Ja nyt eivät hänen kasvonsa olleet enää kuin jäästä; hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät.

Otik tarkasteli häntä vakavalla, tuskaa ilmaisevalla katseella. Enefa oli loukkaantunut syvimmässä sydämmessään ja tahtoi nyt loukata häntä yhtä syvälti.

"Minusta tuntuu, Enefa, siltä, kuin sinä harvoin menisit kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi", sanoi hän, ja hänen äänensä kuului alussa ainoastaan lempeästi nuhtelevalta; mutta kuta kauemman hän jatkoi, sitä kiivaammaksi se muuttui. Hänenkin ylpeytensä loukkaantui lopulta, kun hän huomasi, miten uppiniskaisesti Enefa oli olevinaan huomaamatta hänen haluansa parantaa rikostaan ja koetti ainoastaan nöyryyttää häntä. "Opettavathan ne taulut, että kaikki, jotka vilpittömästi katuvat, saavat myöskin anteeksi, ja jos sinä katselisit niitä useammin ajatuksella, ei sinun ainoana pyrintönäsi kenties olisi ainoastaan runnella minua, näyttäessäsi minulle, miten paljoa parempi sinä olet minua — niin paljon, että kiusaat itseäsi minun rikoksellani ja otat ylpeänä minulta sen taakan ja panet sen omille hartioillesi. Minä epäilen sinun koskaan rakastaneen minua todellisella rakkaudella, Enefa; kohtelisitko minua muuten kuten nyt, vaikka tiedät, etten minä kehu itseäni, puhuessani mieleni muutoksesta? Sydän, jonka täyttää todellinen rakkaus, on lempeä ja anteeksi antava, ja minä tiedän, että minä epäilemättä avaisin sinulle sylini, jos sinä seisoisit minun edessäni, murtuneena ja katuen jotakin pahaa, jota olet tehnyt minulle. Äitini on opettanut minulle, mitä rakkaus on; sanottuani ensimäiset sanani, sulki hän tuhlaajapojan rinnalleen — ja mitä kärsimyksiä minä kuitenkin olen tuottanut hänelle! Mutta kysyessäni häneltä, olisitkohan sinäkin valmis antamaan anteeksi, hän vastasi minulle: tytön rakkaus on aivan toisenlaisesta kuin äidin. Minä huomaan nyt, että hän oli oikeassa. Ei, ei, sinä et ole koskaan lahjoittanut minulle mitään rakkautta; tuntemasi tunne oli ainoastaan valeylpeyttä, ei koskaan todellista kiintymistä. Sinä näit minut täydellisyyden kukkulalla, ja sinne sinä tahdoit seurata minua. Ei minun hairahdukseni, vaan minun mitättömyyteni on katkaissut siteen sydämmiemme väliltä. Sinä pidät itseäsi liiaksi jalona, sinä katsot alas minuun etkä voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä häpesin muiden edessä sinun alhaista sukuperääsi; mutta minun mielestäni et sinä ole hituistakaan parempi, kuin minä olin silloin, sillä sinäkin kiellät rakkautesi minuun, häpeät sitä, kun minä olen sinun mielestäsi paljoa halvempi sinua. Sinä tahdot rakastaa sankaria, viisasta, ihmiskunnan parantajaa, ja sinä halveksit miestä, joka ei ole vielä saavuttanut täydellisyyttä, vaan ainoastaan rehellisesti pyrkii siihen. Sinä et ole hituistakaan parempi kuin ne, jotka etsivät rikasta vaimoa ja hylkäävät kihlattunsa, joka kadottaa omaisuutensa. Sinäkään et rakasta ihmistä, vaan hänen luonteensa aarteita, jotka heijastuvat sinuun. Sinä…"

Samassa kuului laukaus metsän läpi. Haulisade pimitti ilman ja synnytti suurta hämmennystä lintujen kesken, jotka olivat kaikessa rauhassa istuneet ja keinuneet oksilla, nauttien pyhälepoa. Huolestuneesti piipittäen ja raakkuen lensivät ne syvemmälle metsään, jossa ne toivoivat löytävänsä varmemman lepopaikan. Otik kalpeni ja tarttui toisella kädellä käsivarteensa. Pikaisuudessaan hän oli tullut satuttaneeksi pyssyn muutamaan puuhun, se oli lauennut ja satuttanut häntä käsivarteen.