Kun kaaoksesta kaikkeuden loi luoja maailmoita, kun sumut sankat yöhyen säteistä päivän kirkkauden hän selvitteli laulullansa — niin taivot kaartui, säihkyi salamoita, ja kuut ja tähdet kiertoon orjistuivat ja vuoret nousi ja uomat uurtui ja virrat vuolahat lannistuivat.
Ja laulun tenhosta tammet nousi, ja tammet nousi ja hongat hyötyi ja elämännestehen hetteet hersyi vihrytvaippahan luonnon verhoin; nousp' on nurmihin nuoret heinät, kasvoi kukkia kangashiekat, norot marjoja maasta työnsi, solkikoivuja soiset notkot, lehdot leppien aaluvoita, laaksot lintujen laulupuita.
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä luojan laulun oli taikavoima, joka luontoon kätki kummat kielet, tuhatkielen laulun kanteloisen, soinnut kauniit sekä soraäänet, joiss' on luonnon suuri sävelistö, luonnon kaikkivoipa, luojan aina soipa, suuri, mahtava, rikas, ankara, surunvieno sekä huolen hellä kaikkisuuden iki-kanteloinen.
Tämän luonnon suuren soittoneuvon, jonka laulullansa luoja loi, sen nyt kumman vuolas sävelvirta korvihimme kaikkialta soi, tuhatkielin, tuhatmielin, soraäänin, sointuäänin noin se vastaan ryöppyää, kuulokalvot yllättää — kunpa vain on ihmishenki, sydän ahdas, angervoinen voisi kaikki kielet kuulla, kuulla vuolaat sävelvirrat luonnon laajan laulukanteleessa.
II.
Kun kevätpäivä kirkastuu ja puhkee leimahtaen pilvilöistä, kun luonto luomaan havautuu ja tointuu talven pitkällisen öistä, kun luonnotar muuttavi muotoaan, ja milloin itkevi itkujaan, milloin viluissansa värjyy, milloin vihoissansa ärjyy, säihkyy salamoita, pilvin taivot peittää, uhkaa maailmoita surman suuhun heittää, milloin hymyy, kyynel silmässänsä, milloin ähkyy synnyintuskissansa nauttein sentään luomiskyvystänsä, luomiskyvystä ja voimastansa —
Silloin soimaan alkaa kumma kannel, luonnon laajan suuri lauluharppu, soittavi myrskyä maailmaan, soittavi untelot toimintaan; luoden vinhoja tuulispäitä velloo vyöryjä laineiden, reutoo, murskavi merten jäitä, laulaa laulua keväimen. Silloin helkkyy herkkä luonnonkannel, tuhatkielin laulaa virttä elämän, tuhat luonnotarta kuuluu kaikkialta elon antajaansa lauluin kiittävän:
Kuohukoski vuorten valanteessa, joka vauhkon lailla, vaahtosuuna, kallion kieleltä kuiluhun syöksee riemuten hurjasta leikistään, kiittää mahtavalla laulullansa kostajata julman sortajansa. Vapaudesta, talven toivotusta, laulaa merten laine lakkapäinen, vyöryissänsä milloin syvänteissä, milloin rannan louhiin roiskahdellen; siintäväisen, kuultavaisen, ihalaisen ilman kannen alla kimpoo kiurut tuolla korkealla, kiurut, leivot kaikki kilvoitellen soittaa kieltään luonnon kanteleessa.
Käki kukkuu kultarinta vaaran vehmaan viertehellä, kukkuu huolet, kukkuu riemut, kukkuu haikeat halunsa; taikka lehdon liepehellä raksuttaapi laulurastas kuusen kukkean nenässä; joen suussa jouhisorsa, tavi rannan ruohikossa soittelevi soitintansa kilvan joutsenen keralla, joka seljän ulapalla leijuu ulpulumpeen lailla, kilvan angen allin kanssa, joka surkunuotillansa sekin luonnon kieltä soittaa. Sitä huojuu heilulatvat hongat, sitä soittaa hennot heisipuut, sitä korven vanhat aarniaihkit, noron koivut, rannan raidat muut —
Kaikki kieliä on luonnon harpun, tuulenhengen niitä tuutiessa, kaikki soivat taikalaulun lailla luonnon mahdin niitä soitellessa.