Ja taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa ja muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa: ylimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt, ei tahdo se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.
Vaan äskeinen hilpeä mieli se seurasta poistunut on;
ei tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon —
Mikä kumma se mieliä vaivas? Miks samppanja maistunut ei?
Tuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?
1891.
KUUSI KALLIOLLA.
Noin pystynä päin sinitaivasta kun nostat sä uljaan pääsi, niin luulisi, että jo taimesta sun Luojasi vapaaks sääsi, ja että sä vehmahan maaperän sait, jost' ilman vaivoja ruokasi hait.
Mut kallion kylmänpä kyljestä sun kukkea kruunusi nousi ja tuulien touhussa myrskyllä sun latvasi laulaen sousi, mut runkosi vankka se taipunut ei, jos lehväsen tuulis-pääkin vei.
Kun luottavan tyyneenä eessäni mun tuoss' seisot kuin koskessa paasi, teen aatoksissani vertailun: jos tuo olis viljelys maasi! Sen juuret ne kansasi sielussa ois, vaan latva se vapaana soutaa vois.
VUODEN VAIHTEELLA.
Kuin sokean silmästä kyynel vaan on ikuisuudesta vuosi: mä kyllähän kyynelet vierivän nään ja aavistamaan ne saattavat syntymälähdettään — mut sielun pohjan ja syvyyden, ne peittävi terhene ijäinen.
Kun saituri ahnein aarteitaan vain ihmissilmiltä vahtii, niin salaisuuttahan ikuisuus. Ei viisainkaan voi lausua, mimmoinen vuosi on uus; vain henkemme silmähän kangastaa tuo kumma ja verhottu kaukaismaa.