"Ka, mikäpähän minä sitten lienen … pitäisipä tuo vain sinunkin tietää… Täss' on vielä sormessani sormuksesikin, jonka Maarian-lauantaina annoit … ja hyvinpähän silloin koreasti puhuit…
"Humalassa lien ollut…"
"Vai humalassa!… Selvempi toki olit kuin nyt, ihan selvä … sen voipi emäntäkin todistaa… Vai humalassa, katsohan ruojaa vain!…
"No humalassa minä silloin olen ollut, kun sinun lienen naida aikonut… Kyllä saat antaa sen sormuksen pois … ja kellon myös … ei siitä kuitenkaan mitään tule, ei…"
"Vai pois ottaisit nyt, sen mokoma!… Kun min' olen kellosepällekin korjuupalkkaa viisi markkaa maksanut, niin nyt pitäisi pois antaa… Et näppää kelloa, vaikka kössi olkoon, et … etkä saa sormustakaan niin hevillä… Vai nyt inttää humalassa olleensa, sen…"
Ja itkemään ratkesi Lippa rukka, niin kävi hänelle sydämmelle tuommoinen uskottomuus. Ei kyllä oikein ääneensä itkeä ilennyt, että muut olisivat kuulleet, mutta nyyhkytti hartaasti ja nuttansa hialla vesiä poskilta pyyhki.
"Eläkä tillitä siinä, kun ihmisiä joka paikassa ympärillä kuhisee… Ei se itkemällä parane kuitenkaan, ei… Kun minä kerran sanon, ett'ei siitä mitään tule, niin ei siitä tule, usko se yhdellä sanonnalla, Lippa!… Anna vain tänne se sormus … kun tahtonet kellon pitää niin pidä … no!" tiuvasi Kalle.
Vaan nytpä kerkesi jo Lippakin kauhtua. Hetkessä silmänsä kuivasi ja vihaisimman muotonsa päällensä otti. Ja nyt se olikin Kallen vuoro kuunnella ja pelon alla pysytellä.
"Vai sillä keinoin sinä tässä rupeat komentelemaan… Olisit ehkä hyvällä koettanut, niin ei tuota tiedä, mihin olisi taivuttu… Vaan luuletkohan minua niin iiriksesi narraavasi ja komentelevasi? Oeheei!… Saatetaan sitä juuri kävästä käräjätuvassakin, jos niikseen tulee … ja siellä se nähdään eikö enää lupauksella olekkaan mahtia mitään vai kaikenlainenko narruu passannee…"
ja Lippa puisteli äkisti heinän korret nuttansa päältä ja lähtemään valmistausi.