Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön. Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski. Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli niin suuri, että se kaikki voitti.
Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan. Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.
Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi … kolisten ja ratisten alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin… Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet tehdä … jälelle jäivät kuin jäivätkin … nenäliinojansa taskuistaan kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä… Hetken sitäkin vain kesti … pian eteni juna … yhtenä rominana hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan tuprutti…
Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa sukulaiset ja ystävät … poissa kaikki. Juna katosi tuonne kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa kotiinsa päin.
* * * * *
"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta, liian paljo, nähkääs…"
Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia oli tämän johdolla opiskellut.
"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään … tuosta hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo … se se nyt piti hänen saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan tarpeellista malttia … ja ehkäpä on hän piennä liiallisella kiitoksella pilattu!…
Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä seuranne… Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan… Hän antaupi niin täydelleen intohimonsa valtaan … elää siinä joka hetki, ja jos hän nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyy…"
Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin kuin näissä ennusteltiin.