"Vasta panin tulelle … eikähän tuo myöhäinen vielä olekkaan", vastasi emäntä, Annamari, pirtin perältä, jossa villoja karttasi ja toisella jalallaan pikku Junnun kätkyttä soudatti.
"Nälkäpä tuolla tuli…"
Isäntä riisui kinttaansa, solmi yhteen ja heitti leipäorren nenään.
"Käyppäs, Matti, se reslan pohja tuolta navetan kupeelta … siitä näkyy sepipaju katkenneen, mikä tuon lie käynyt katkomassa, eikä näy olevan paljo kainalovitsoistakaan taikaa…"
Matti oli ruodilla Härmänmäessä ja täytyihän sen lähteä kesken vanteenpanonkin; vaan pisteli hänelle vihaksi vähäisen, että kun ei itse saata rekeään noutaa tuonvertaisen matkan päästä. Vastustelematta hän kuitenkin lähti … laski alas reslan, joka oli pystyssä navetan seinää vasten, ja veti sitä perässään pirttiin päin.
Tiesi hän kyllä, mitä varten se isäntä reslaa korjaili … ja tuonottain Teeriojalla niittylatoa katsomassa kävi… Ymmärsihän sen heti siitä, kun isäntä palattuaan sanoi, että "piisaapa noita siksi, että maa sulaa, eivätkä tunnu kaikki menevänkään." Tätä se Ruoti-Matti ajatteli, kun reslaa perässään haalasi ja pirtin portaissa kolusi… Ei ovea heti löytänyt…
"Aukaskaa!"
"Ei se ole henkirahalla, jok'ei sisään pääse", sanoi Lippa ovea aukastessaan.
Matti riipasi reslan pohjan pirttiin ja entiseen työhönsä kävi. Siinä sitten telkkusivat kukin työssään. Matti näreitä vuoleskeli kiulunvanteiksi, isäntä vitsoja väänsi ja sepipajua lauvisti, emäntä villoja karttaili ja Lippa takan edessä puuroa hämmenteli.
Kauvan isäntä äänetönnä vitsoja nujersi … oikein hiki lakin alta tihkusi ja suu väärään venähti … mutta ei sitten kumminkaan jaksanut suutaan enemmän hallita.