Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi kuumotti.
"Kuka siellä taas?"
"Minähän se … sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla, kovin rupesi vilustamaan?…"
"Jasso Lindströmikö se siellä on … ainahan minulla toki Linströmille asti…" ja Matliinska avasi oven.
"Vieläkö se on minun viuluni täällä?…"
"Missäpähän muuallakaan … en tuota ole hyvin viitsinyt kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi…"
"Hyvä, hyvä … pian kai minä raittiusseuralta saankin … ja sitten minä sen lunastan…"
Vanha ämmä pärähti nauramaan.
"Raittiusseuraltako?… Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?…
Katsohan vain sitä vekkulia!… raittiusseuralta rahoja perii ja sitten
Matliinskan luona viinaan juopi … ei uskoisi sitä kälmiä!…"
"En minä itse seuraan vielä kuulu … vaikka tienestiä siltä olen saanut … mutta parasta kait se olisi … parasta olisi…" toimitti Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.