Ihmiskunnan kehitys jakaupi — sanoo Hugo — kolmeen aikakauteen, jonka ensimmäistä (paimentolaista) astetta runoudessa vastaa genesis- eli oodilaulut s.o. Piplia korkeine veisuineen; toista (antiikia) sankarirunoelmat s.o. Homeeros, ja kolmatta (nykyaikaa) draama, jonka etevin edustaja on Shakespeare. Oli tosin antiikillakin draamassa, mutta se oli vain siemen, josta oikea taide oli itävä. Ja se puhkesi kukkaansa vasta kristinuskon aikana, sillä kristinusko laajensi ihmisen sielunelämää uusilla tunteilla, nim. alakuloisuudella, johon mietiskely yhtyi. Runouskin rupesi nyt elämää toisilla silmillä tutkimaan, keksi siellä irvistelevän rumuuden rehentelemässä ihanuuden rinnalla, näki varjot valon sivulla ja ymmärsi ne Luojan luomiksi välttämättömyyksiksi. Ja kun se nyt kävi elämää kuvaamaan, kuvasi se rumankin, sillä se tahtoi kuvata totuutta. Näin on irvistelevä groteskimaisuus saanut sijan runoudessa ja rikastuttanut entisiä tyyppejä (Ariosto, Cervantes, Rabelais). Täyteen hedelmäänsä kypsyi rikastunut runous vasta Shakespearessä, jossa yhtyi ylevyys ja irvistely, julmuus ja leikillisyys, huvi- ja murhenäytelmä nykyaikaiseksi draamaksi. Ja draama se on "la poésie complète". Hugo ei tahdo kaikkia Aristoteleen yhteyksiä vastaan sotia: hän tahtoo vain kumota säännöt ajan ja paikan yhteyksistä, jotta toiminta voisi olla sitä yhtenäisempi. Nero ei saa huolia säännöistä, vaan säännöt ovat tehtävät nerojen mukaan. Draaman tulee olla "un miroir de concentration", ja historiallisen draaman tulee keskittyneessä muodossa tarjota sitä, mikä on kuvattavalle ajalle luonteenomaista, tunnusmerkillistä. Paikallisväritys pitää käydä esille joka sanasta ja piirteestä, niin että historialliset henkilöt puhuvat aikansa näkökannan puhetavan mukaan. Lopuksi koettaa Hugo puolustaa runomittaa uudenkin draaman muotona, vaikka hän ei oikein näytä saavan itseäänkään vakuutetuksi väitteensä oikeudesta, koskapahan hän puolustuksensa seuraavin sanoin päättää: "Au reste, que le drame soit écrit en prose, qu'il soit écrit en vers, qu'il soit écrit en vers et en prose, ce n'est là qu'une question secondaire. Le rang d'un ouvrage doit se fixer, non d'après sa forme, mais d'après sa valeur intrin sèque".
[64] Ja olikinhan Manzoni jo vuosia ennen kirjoittanut samoista asioista, hyljäten hänkin ajan ja paikan yhteydet toiminnan hyväksi. Yksin taiteen tarkoituksenkin hän määritteli samoin kuin Hugo: "taideteoksen tarkoitus on aina luonnon kuvaaminen, mutta sen tulee antaa lyhyesti ja keskittyneesti se, mikä luonnossa käy hitaasti ja asteittain".
[65] Globe, joulukuulla 1827.
[66] Ibidem, 28 p. tammikuuta v. 1828.
[67] J. Froissart, Chroniques 2 vol.; kuului kokoelmaan "Collection des Chroniques nationales", joka alkoi ilmestyä v. 1825.
[68] Nämä ystävät, joille Mérimée teoksensa käsikirjoituksena luki, olivat tri Edwards, parooni de Mareste ja kasveintutkija Victor Jacquemont (L'amateur d'autographes, v. 1875, s. 52). — Beyle, jonka kanssa Mérimée muuten paljo seurusteli näihin aikoihin niinkuin myöhemminkin, ei tässä tilaisuudessa näytä olleen läsnä. (Stendhal: Corresp. inédite, Paris 1855, T II s. 79).
[69] Samanlaisia kapinoita tapahtui melkein yksin ajoin Flanderissa, Englannissa ja Pohjois-Saksassa.
[70] Claran ja runoilijan välillä tapahtuu siinä m.m. seuraava keskustelu:
Le Poète: Et les unités?
Clara: Ma foi! Je ne sais pas ce qu'il en est. Je ne vais pas m'informer, pour juger d'une pièce, si l'événement se passe dans vingt-quatre heures, et si les personnages viennent tous dans le même lieu, les uns comploter leur conspiration, les autres se faire assassiner, les autres se poignarder sur le corps mort, comme cela se pratique de l'autre côté des Pyrénées. — — — —