KUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.
NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.
Niin puhtaana tuossa sä uinahdat,
Kevät-nuortean vartalon oi'ennat
Ävärrikkaalle nurmikollen;
On hengitys helppo ja hiljainen
Ja kasvosi ilme on rauhainen:
Lie huokea noin sun ollen.
Tuoss' allasi nurmikko nuortea on,
Hete vieressä kirkas ja tahraton,
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö,
On kaukana kaiho ja loittona yö —
Kai täällä sun henkes säilyy.
Kai säilyvi myrskyltä maailman
Tuo kukkanen kentältä taivahan
Niin tuoksuvan tuores, hento.
Elon synkeät synnit ja murheet sen
Urat uurtais otsahan impyisen,
Joka noille on vieras vento.
Nuku lapsonen nurmella keväimen,
Puron varrella puhtahan lähtenen,
Nuku kukkain keskessä aina.
Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy,
Kylän raition ruokottuus ei näy,
Kylän raskahat ilmat ei paina.
Kunis häipyvi surkea siivottuus,
Kunis koittavi puhdassa päivyt uus,
Sinis nukkuos piilossa täällä!
Kera tuoksuvan kentän ja keväimen,
Kera kukkien, lähteen ja leivosten,
Sinut tapaaki vain maan päällä.
Sua onnessa tuossa en häiritseis,
Vaikk' katsees kylläkin murheeni veis
Pyhän, puhtaan uinuthan unta.
Ihastella mun kainoutta sentään suo,
Jota kertovi kasvosi kaunihit nuo —
Sydän lie myös valkeempi lunta.
Ihasteltua hetkisen, kunnes sun
On syöpynyt piirteesi mieleen mun,
Pois loittonen kiertäen kaarteen;
Taas tultua myrskyhyn, maailmaan,
Minä kummana kaikille kertoa saan,
Ylimaat min kätkevät aarteen.
Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston,
Kevyt huokua syyttömän rinnan on —
Kevät-taivonen päälläs päilyy.
Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö —
On kaukana kaihon ja synnin yö —
Kai täällä sun henkes säilyy.