Mitä huolin valtikasta,
Mitä kunniasta.
Mitä joukon suosiosta
Taikka maailmasta?
— Mikä on mun elon määrä,
Oikeako vaiko väärä
Tietoni on elämästä —
Tästä, tästä
Totuuden mä tahtoisin.
Totuuden mä lassa kyllä
Omaavani luulin;
Luulin sitä luojan laiksi,
Mitä muilta kuulin:
Elo näytti huokealta,
Varmalta ja valoisalta
Loisti vasten vastaisuutta
Mutta, mutta
Syömmeen syttyi epäilys.
Tuet vanhat maahan murtui,
Kaikki varmuus raukes,
Pohjatonna aatteen meri
Allani mun aukes.
Kaikki suistui, minä yksin
Seisoin vielä epäilyksin
Tuijotellen ulapalle
Aukealle,
Kuss' on kaikki häilyvää.
Luulen maata häämöttävän
Vasten päivää tuolla,
Ko'etan päästä sinne, jotta
Saisin siellä kuolla;
Vaan kun saavun lähemmäksi,
Huomaan nä'yn mä pettäväksi —
Taas on kaikki häilyvätä,
Hyllyvätä,
Turhaan etsin rantamaa.
Halu vain on sielussani,
Halu kaikki viepä
Tiedon, toden, ikuisuuden —
— Mutta toden tiepä
Onkin kummallisin siitä,
Ett'ei mitkään voimat riitä
Käydä päähän saakka:
Elon taakka
Murtaa ennen ihmisen.
Toinen seikka tuolla tiellä
Eksyttääpi meitä:
Kaikkialta kahtahalle
Lähtee haarateitä;
Käyvinään on kohti määrää,
Käykin harhatietä väärää;
Palaa siihen, lähdit mistä,
Entisistä
Etsi totuuden sä tie.
Tätä tehnyt oon ja tehnen
Kaiken ikäkullan,
Kunnes vievät heikkopäissä
Alle mustan mullan,
Vievät sinne surkutellen,
Surkutellen, säälitellen,
Ett'ei saanut ijässänsä
Järkeänsä —
Etsi hourettansa vaan.
EPÄILYKSELLE.
Totta kyllä, tullesasi
Paljo riitaa tänne toit,
Mutta silloin vilkkautta
Elämäämme myöskin loit.
Sua kiittää tieto, taito,
Sua kiittää sivistys,
Sua yksin ihmishengen
Koko suuri edistys!