Kun kaaoksesta kaikkeuden
Loi luoja maailmoita,
Kun sumut sankat yöhyen
Säteistä päivän kirkkauden
Hän selvitteli laulullansa —
Niin taivot kaartui, säihkyi salamoita,
Ja kuut ja tähdet kiertoon orjistuivat
Ja vuoret nousi
Ja uomat uurtui
Ja virrat vuolahat lannistuivat.
Ja laulun tenhosta tammet nousi,
Jo tammet nousi ja hongat hyötyi
Ja elämännestehen hetteet hersyi
Vihrytvaippahan luonnon verhoin;
Nousp' on nurmihin nuoret heinät,
Kasvoi kukkia kangashiekat,
Norot marjoja maasta työnsi,
Solkikoivuja soiset notkot,
Lehdot leppien aaluvoita,
Laaksot lintujen laulupuita.
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä
Luojan laulun oli taikavoima,
Joka luontoon kätki kummat kielet,
Tuhatkielen laulun kanteloisen,
Soinnut kauniit sekä soraäänet,
Joiss' on luonnon suuri sävelistö,
Luonnon kaikkivoipa,
Luojan aina soipa,
Suuri, mahtava,
Rikas, ankara,
Surunvieno sekä huolen hellä
Kaikkisuuden iki-kanteloinen.
Tämän luonnon suuren soittoneuvon,
Jonka laulullansa luoja loi,
Sen nyt kumman vuolas sävelvirta
Korvihimme kaikkialta soi,
Tuhatkielin,
Tuhatmielin,
Soraäänin,
Sointuäänin
Noin se vastaan ryöppyää,
Kuulokalvot yllättää —
Kunpa vain on ihmishenki,
Sydän ahdas, angervoinen,
Voisi kaikki kielet kuulla,
Kuulla vuolaat sävelvirrat
Luonnon laajan laulukanteleessa.
II.
Kun kevätpäivä kirkastuu
Ja puhkee leimahtaen pilvilöistä,
Kun luonto luomaan havautuu
Ja tointuu talven pitkällisen öistä,
Kun luonnotar muuttavi muotoaan,
Ja milloin itkevi itkujaan,
Milloin viluissansa
Värjyy,
Milloin vihoissansa
Ärjyy.
Säihkyy salamoita,
Pilvin taivot peittää,
Uhkaa maailmoita
Surman suuhun heittää,
Milloin hymyy, kyynel silmässänsä,
Milloin ähkyy synnyintuskissansa
Nauttein sentään luomiskyvystänsä,
Luomiskyvystä ja voimastansa —
Silloin soimaan alkaa kumma kannel,
Luonnon laajan suuri lauluharppu,
Soittavi myrskyä maailmaan,
Soittavi untelot toimintaan;
Luoden vinhoja tuulispäitä
Velloo vyöryjä laineiden,
Reutoo, murskavi merten jäitä,
Laulaa laulua keväimen.
Silloin helkkyy herkkä luonnonkannel,
Tuhatkielin laulaa virttä elämän,
Tuhat luonnotarta kuuluu kaikkialta
Elon antajaansa lauluin kiittävän:
Kuohukoski vuorten valanteessa,
Joka vauhkon lailla, vaahtosuuna,
Kallion kieleltä kuiluhun syöksee
Riemuten hurjasta leikistään,
Kiittää mahtavalla laulullansa
Kostajata julman sortajansa.
Vapaudesta, talven toivotusta,
Laulaa merten laine lakkapäinen,
Vyöryissänsä milloin syvänteissä,
Milloin rannan louhiin roiskahdellen;
Siintäväisen,
Kuultavaisen,
Ihalaisen ilman kannen alla,
Kimpoo kiurut tuolla korkealla,
Kiurut, leivot kaikki kilvoitellen
Soittaa kieltään luonnon kanteleessa.
Käki kukkuu kultarinta
Vaaran vehmaan viertehellä,
Kukkuu huolet, kukkuu riemut,
Kukkuu haikeat halunsa;
Taikka lehdon liepehellä
Raksuttaapi laulurastas
Kuusen kukkean nenässä;
Joen suussa jouhisorsa,
Tavi rannan ruohikossa
Soittelevi soitintansa
Kilvan joutsenen keralla,
Joka seljän ulapalla
Leijuu ulpulumpeen lailla,
Kilvan angen allin kanssa,
Joka surkunuotillansa
Sekin luonnon kieltä soittaa.
Sitä huojuu heilulatvat hongat,
Sitä soittaa hennot heisipuut,
Sitä korven vanhat aarniaihkit,
Noron koivut, rannan raidat muut.