Lapsen ai'at armahaiset
Kiitäin, liitäin linnunsiivin poistui, poistui,
Varsi varttui, järki jatkui,
Tunteen lähteet lämmön saivat,
Kumpus kuplia kummat suonet,
Tulvas vetreät verten aallot,
Povi paisui ja poreet nousi,
Norui nestehet jännervöissä,
Suihki suonissa kuumat kiihkot,
Tulta tuiskusi silmänluonnit —
Entinen rattosa rauha,
Entinen lapsuus lauha,
Äityen neuvot ja lempeät laulut
Ja kaunis ja luottava lapsuuden usko,
Ne kaikkosi pois kuni pilvyet tuulosen tieltä;
Ja tuntehet tuskapäät
Jo murteli lapsuen mieltä
Ja lahtosen tyynehen kaarteeseen
Toi vinhat viimat ja myrskysäät,
Toi epäilyksen, epätoivon tuskan,
Loihti soimaan suuret sydänkielet —
Ja keskellä muiden onnen ja riemun
Tuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu;
Ulapoilla
Aukeoilla,
Siintävillä,
Soiluvilla
Seilas nuoren miehen mieli —
Mutta rinnassansa raukka
Yhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.
Ilmestyipä suvi-illan suussa,
Tuolta laakson lehdon liepeheltä,
Solkikoivujen solasta
Impi kaunis kuni kevätpäivä,
Puhdas, kaino niinkuin metsän kyyhky,
Raitis, tuores niinkuin illan kaste;
Silmissänsä säihkyi säde päivän,
Kummat kuuhuet on kulmillansa,
Tähdet taivaan heiluu hartehilla,
Olkapäillä oudot otavaiset.
Kummastellen
Kainostellen
Tunteen aaltoloina läikkyessä,
Lähestyvät nuoret toisiansa,
Onnen aavistukset mielessänsä —
Mutta raivoon riuhtautuu jo rinta,
Ailut outo pahoin ahdistaapi,
Suonet tykkii,
Sydän sykkii,
Kiihkeästi veret poskiin nousee,
Kunnes katse kohtaa toisen katseen,
Kunnes syön jo löytää toisen syömmen
Silloin tiettiin, mitä kaiho tiesi,
Silloin selvis elon salaisuus.
Ja kevään lauluja linnut laulaa,
Purot notkojen pulppuaa,
Ja saarten rantoja aallot kaulaa,
Tuomet kukkien tuoksuaa;
Lemmen ilmoa uhkuu luonto,
Luomisvoimoa kostuu maa,
Metsä vertyen vihannoipi,
Kautta ilmojen kannel soipi
Voimakkaana,
Toivokkaana,
Tulvii taivahalle
Niin kuin virta vuolas,
Täyttää avaruuden,
Maailmalle
Tuopi onnen uuden,
Soittaa, soittaa riemuin kaikkialla
Lemmen autuutta ja sointuisuutta,
Suven heilimöivän suurta työtä,
Luovan voiman pyhää vihkivirttä.
IV.
Rikaskielinen on lemmen kanteloinen,
Sointuu aina, soraääninkin,
Tuskissaankin tuntuu autuaalta,
Nauttii kärsein, kyynelsilminkin.
Vaan ei aina kai'u lemmen kieli
Yhtä intoisaan ja kiihkeästi:
Ajan vinhan pyörän pyöriessä
Tunteen hento kärki tylsistyy,
Intohimon leimut lempeydeksi
Pehmentyy,
Vienon vienosti ja hellemmästi
Sointuu soitto, äsken salamoiva,
Nyt niin tasainen ja elinvoipa
Kuin on vilkas laakson lähteensuoni,
Alta nuoren nurmen pulppuvainen.
Vaimon armautta,
Lasten rakkautta,
Isän nuoren onnekkuutta,
Kotikummun kultaisuutta,
Koti-ilman ihanuutta
Kaikuu soitto tyyni, sointuvainen.
Ikuista tyyntä soutamaan
Ei sentään luotu meitä,
Ei luotu aina nauttimaan
Kotoisen lieden lämpöä
Ja armaan lempeä;
Ei luotu miestä ainakaan
Ikänsä halki kuulemaan
Kotoisen lahden laulua,
Kotoisten kuusten huojua,
Ei käen kultarinnan kukkumista,
Ei laulu-leivon lempisäveleitä.