—Syön ansioitani.
—Vai niin, vai niin, myhäili Auvinen.—Ja se kaikki siinä mielessä, että saisit olla Iidan kanssa yksin seuduin.
—Onhan siinä sitäkin.
—Vaan jos Iida heittää hyvinkin pian opettajan toimen ja menee naimisiin.
—Ei heitä, eikä mene, vakuutti Aliina pyhän kiivauden vallassa, vaikka myöhemmin häntä nauratti näin lujaan päätökseen meneminen toisen puolesta.
—Sittenhän tuon näkisi, virkkoi Auvinen ja lopetti keskustelun sanoen tahtovansa ajatella.
Se oli jo Aliinasta paljon, kun sai isänsä asiata ajattelemaan. Eihän sillä vielä ollutkaan muuta kiirettä, kuin että saisihan Iidalle kirjoittaa siitä.
Jonkun ajan perästä hän jo kysäisi, miten asia on ajateltu.
—Ei se ole vielä mitenkään, sanoi Auvinen.—Kunhan käyn ensin tuolla kirkolla päin.
—Ei toki pitäisi isän puhua siitä minun kouluunmenostani ja muusta, houkutteli Aliina.