Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa, mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua. Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.
Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.
Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi, nykyinen rohkeus apunaan:
—Mitäpä kuuluu?
—Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista.—Se tuo on tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia, mitenkä yksinäisyydestä päästään.
—Eikö enempää kuulu?
—Vähänkö tämä on kerrakseen?
—Vähän se on, leventeli Tuomas.—Minulle kuuluu enemmän.
—Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä itse muusta huoli.
—Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.