—Kyllä sen osaa, me sanotaan sanat valmiiksi.
Antti asetteli paperia pöydälle ja jo useampia kertoja sanoi itsekseen: mutta tuota. Paperi siinä käyristeli torvelle eikä ottanut pysyäksensä suorallaan. Kynän terä oli ruosteessa, ja kirjoitusmuste kuivettunut niin, ettei siitä kynä kastunut, ennen kuin kahvia vähän kaadettiin sekaan. Ensin piti kynää koetella johonkin virsikirjan lehteen, että rupeaako sillä tulemaan puustaveja.
—Mutta tuota … mitenkäs aletaan? kysyi Antti.
—Paneehan ensin, että mökkiläisen kontrahti, neuvoi Hemmo.
—Ei niin, että mökkiläisen, sanoi Liisa.
—Mitenkäs?
—Torpparin.
—Se nyt on aivan sama, olipa tuo miten hyvänsä.
—Kyllä kaiketi minusta on parempi torppari.
—Mutta tuota, mitenkä se sitten pannaan? kysyi taas Antti.