Tuvasta lähtiessään kulki mies niin lähitse rukkia, että soljautti nyörin pyörältä. Kustaava oli suuttuvinaan ja sanoi:
— Jos sinä, ukko, et ole kujeilematta — —
Villen mielestä ei äidin ääni ollut niin vihainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Hän olisi suonut, että olisi heittänyt halolla jälkeen.
Miehen poistuttua laskeutui Villekin uunilta ja meni kamarihalkoja katkomaan, mikä oli hänen vakituinen työnsä. Se oli tullut päivä päivältä huvittavammaksi, sitä mukaa, kuin tottui kirvestä liikuttelemaan. Mutta nyt tuntui kirves raskaalta ja tylsältä. Puolet aikaa kului seisoessa ja ajatellessa. Väliin täytyi kurkistaa nurkan suojasta riihelle, oliko mies vielä siellä, ja ettei se vain taas tullut pihaan. Illan hämärtäessä hän meni pirttiin ja kyhnähti ikävällä mielellä nurkkaan pitkälleen.
— Älä rupea nukuttelemaan näin aikaisin, sanoi Kustaava. — Kerkiät vielä hyvin hyvästi käydä mestarin mökillä kysymässä, milloinka se kelkka valmistuu.
Kelkka-asia sai Villen mielen virkistymään, ja hän oli kohta matkalla. Mutta vaikka kelkan valmistuminen olikin lähempänä kuin ennen, niin ei mieli ollut iloisempi. Jouti kävellessään katselemaan tähtiäkin, ja siitä johtuivat taas ajatukset taivaan kirkkauteen, josta oli kuullut Simon ja Naurisharjun emännän laulavan. "Siellä ei varmaan ollut ilkeitä miehiä eikä ketään ilkeitä ihmisiä", hän ajatteli. "Jos sinne pääsisi kävelemällä, niin lähtisin aivan paikalla astumaan." Muistui mieleen kelkka. "No, sen saisi joku toinen. Entäs äiti, Simo ja Veerti?" Vielä muistui mieleen Olkakin. "Ehkäpä sen on hauskempi olla kotonaan. Mutta Simo lähtisi varmasti, jos vain joutaisi ja pääsisi perille."
* * * * *
Mestarin mökki alkoi näkyä. Siellä oli sytytetty tuli kattolamppuun. Kuului jo tiukujen kilinää, ja Ville huomasi lähemmäksi tultuaan hevosia rekensä kupeella syömässä. Ne olivat mökkiin yöpyneitten matkamiesten hevosia. Samassa alkoi kuulua Veertin viulun vingahtelu. Ville pysähtyi oven taakse, epäillen, menisikö huoneeseen, kun siellä on tuntemattomia ihmisiä. Jos alkavat kysellä, kenenkä poika, ja sitten nauravat, kuten usein ennenkin. "Mutta jospa kelkka on jo valmis ja saan sen jälkeeni."
Ville voitti pelkonsa. Viulun äänikin houkutteli. Mutta kun hän avasi oven ja astui huoneeseen, vihlasi sydäntä niin pahasti, että hän olisi kaatunut, jollei joutunut oven pieluspunta vasten seisomaan. Oli vaikea hengittää, ja hän katsoi kauhistuneena vuoroon ruumisarkkuun, joka mustaksi maalattuna seisoi höyläpenkillä, ja vuoroon Veertiin, joka sen kupeella, selin oveen, soitti "littuttaa" säveltään. Ville ei näin yhtäkkiä nähdessään voinut ymmärtää muuta kuin että arkussa oli kuollut, ja tuo kuollut kuvastui Veertin isäksi, Kivimäen isännäksi, jonka hän oli nähnyt saman näköisessä arkussa.
Ville oli viipynyt tuvassa tuskin minuuttiakaan, kun jo pujahti kenenkään huomaamatta ulos ja alkoi juosta minkä jaksoi Naurisharjulle päin. Mäkeä noustessa tuli niin vaikea, että täytyi pysähtyä kävelemään. Hän luuli kuolevansa. Tuo kauhea viulun ääni oli yhäkin kuuluvinaan, ja mieleen iski ajatus, että nyt tulee maailman loppu. Jumala ei enää voi nähdä ja kärsiä tällaista maailmaa, joka on näin huono ja paha. Jospa kuitenkin joutuisi huoneeseen, ennenkuin se viimeinen välähdys tulee, jolloin kaikki loppuu.