— Onhan meillä tämä kiertävä koulu, huomautti Kokkonen.
— On on, mutta opettajahan itse sanoi, ettei siitä jää paljon hedelmiä, kun on niin kovin lyhyt aika.
— Poisko me tämä opettaja laitetaan? kysyi Kokkonen.
— Eikä laiteta. On niitä opetettavia tällekin.
— Ei meidän varoilla monia kouluja kustanneta, sanoi Kokkonen varmemmin. Jos tämä opettaja pitää nuo puheensa ja tapansa, niin ei tarvita sen enempää kouluja eikä opettajia.
Laulainen muisti lupauksensa ja kysyi:
— Saisinko minä vielä sanoa vähän?
— Saapi opettaja sanoa, kuului usealta taholta.
— Asia on sillä lailla, alotti taas Laulainen, että olenhan minä opettanut ja opetan edeskin päin minkä ennätän ja ymmärrän, mutta aika on kovin lyhyt. Ennättää parhaiksi tutustua lapsiin ja vähän saada oppimaan lukutaitoa, niin silloin täytyy jättää ne ja mennä toiseen kylään. Ne vähät siemenet, joita on ennättänyt kylvää, tallataan ja nokitaan jo seuraavana päivänä pois. Säilyneekö kaikistellen huomiseksikaan. Muistan eräänkin sattuman, jolloin pitkään ajattelin tätä samaa asiaa. Oli viimeinen opetuspäivä siinä talossa, kevätkynnön aikana. Puhuin parhaallaan lapsille hyviä neuvoja, kun pellolta kuului kyntäjän kiukkuinen kiroilu hevoselleen. Muutamat lapset katselivat hämmästyneenä minuun, mutta toisista se ei ollut mitään ihmeteltävää ja monta oli, jotka painoivat päänsä alas ja naurahtelivat salaa. Ajattelin, että toteen meni taas puheeni. Tuon kyntäjän kiroilun ne varmaan muistavat vielä vuosien perästä, mutta tuskinpa yhtään minun sanaani. Toista olisi, jos saisi opettaa pitemmän ajan erityisessä koulurakennuksessa, jossa ei olisi kaikkea kuultavana ja jossa ennättäisi juurruttaa mieliin mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tämän ja muun vuoksi toivoisin, että kaikilla lapsilla olisi vakinainen koulu.
Kokkonen otti ensiksi sanan vuoron ja alkoi: