Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani, innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle siitä. Ja minä vedin sen esille.
Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan. Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli lainannut minulle muutamia kuukausia sitten… Hans Pauli! Napsautan sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin! Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni, pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.
"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani auttaa sinua iltapäivällä!"
Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista, ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.
Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.
Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.
Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta katsettaan.
Ja milloin hän saapuisi?
Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.
Kauanko toimitus oli avoinna?