Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen sanojaan, mitä?
"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin päivän kuluttua."
"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta."
"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."
Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä. Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni, täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni. Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen raatihuoneella…
Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!
Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus — minä tiesin, että talli oli suljettu.
Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa, ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa, mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.
Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota. Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä, se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta, en nähnyt katua jolla astelin.