* * * * *
Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen, parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.
Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta kiveyksellä ja kaivolla.
Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin, raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten, aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia, terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.
Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin, väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko jutusta, en ajatellut yhtään mitään.
Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille. Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.
Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja, joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini, yskin niin ankarasti kuin rintani salli, — ja retkahdin jälleen vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani, ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän, jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin hampaani yhteen.
Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä, minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.
Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti, enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa, olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään, etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.
Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni. Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo, ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.