"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven."
"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian aikaisin."
Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti, itse sitä tajuamatta.
"Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä.
Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.
Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin antamaan ne takaisin.
"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä.
"Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!"
Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää kädessäni.
Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti, kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.