Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin tulisi perille, odottaisi majalla.
Me läksimme. Hän katosi pian metsään.
Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän jo siellä. Hän huusi tullessani:
"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin lyhin."
Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain tekosyytä?
Näin hänen selkänsä häviävän metsään.
Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä, ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.
Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.