Mutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:
Iselin, mitäs teit? Minä sen näin.
Hän vastaa:
Diderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.
Iselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.
Hänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee Diderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän menee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.
* * * * *
Oli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä kuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini, oli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli ympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä sydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi, ehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli Aesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.
Kun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli niin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.
"Mistä sinä tulet?" kysyin minä häneltä.