Ja me puhuimme sitten muista asioista.
"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen, ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? Ethän? Tai en pyydä häntä ollenkaan mukaan."
Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli ihan musta.
Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:
"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"
"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.
"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."
Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.
Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.
Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.