Vaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta hyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä antaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä paidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.
III.
Oli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi ollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun vaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti kulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin lähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli milloin minä palaisin.
Ja metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain, milloin en…
Saarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin sitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä päivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen kolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta kumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli rajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää sauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä tuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja. Minä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista, minun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä todistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini edessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ käy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti se turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti vavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin ja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään, ei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä kaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe se ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe märkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että hiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi se maininkeihin jälleen.
Ja parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan…
Kun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta höyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla katselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla poikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin. Nuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen tukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa vasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni; kun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan poispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia, se somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen mies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli tiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen, se oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut uuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni…
Ja sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun päivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat ja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan, aurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko saapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani; äänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.
IV.
Tähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin, jänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja tulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä aikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä varustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien huipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä, rasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta kertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja pistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa. Peninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja mustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin hiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin helmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin ympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä yksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan ajattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain, alati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio kun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen täristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen, jättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa tuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei ymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi ainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan ja kiikauttaa sen vyörymään…