III.
Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.
Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.
Kysyin häneltä:
— Odotatteko jotakin?
Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:
— En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?
— Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.
— Tulkaa tänne, vastasi hän.
— Nämä ovat teille.