Minä vastasin:
— Ei, olen hänen leskensä…
Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen.
Wladimierz T… oli hänen nimensä.
VALLOITTAJA.
I.
Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.
Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä värin kohotessa kasvoille.
Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan kaunottaren puoleen ja sanoo:
— Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte kuulla.
Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.