— Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.
— Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen käteensä, pusersi ja suuteli sitä.
Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi. Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.
Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.
— Te löitte minua, sanoi mies, — vaan ei se tee mitään. Tehkää se vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.
Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös portaita, ja huoneeseensa…
Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut, ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.
— Minä seuraan teitä, sanoi hän, — tulen jo huomenna perästänne.
Näkemiin, ainoa rakastettuni!
III.
Nyt seurasi — kuten aina ennenkin — lyhyt aika, muutamia tunteja, jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.