Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.
III. Turhuus.
Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista, yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan kunniaa.
IV.
Ylpeys painaa yhtä paljon kuin kaikki kärsimykset yhteensä. Se kätkee ne, tai jos se paljastaa ne, ylvästelee se niiden tuntemisesta. Se pitää meitä vallassaan niin luonnonomaisesti keskellä kärsimyksiämme ja erehdyksiämme, että me ilomielin kadotamme yksin elämämmekin, jotta siitä puhuttaisiin.
V.
Turhamaisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että sotamies, kuormarenki, laivankokki ja tavarankantajakin kerskuvat ja tahtovat saada ihailua osakseen. Ja ajattelijat tahtovat samaa. Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne, jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian siitä, että ovat sen lukeneet; minä, joka kirjoitan tämän, tunnen ehkä samaa mielitekoa, samoin kuin ehkä ne, jotka tämän lukevat.
VI.
Ihminen on niin itseluuloinen, että hän tahtoo olla koko maailman tuntema, vieläpä niiden ihmisten, jotka aloittavat elämänsä silloin, kun häntä ei enää ole olemassa; ja hän on niin turhamainen, että viiden tai kuuden häntä ympäröivän henkilön kunnioitus ilahduttaa ja tyydyttää häntä.