Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.
Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.
Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862 Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman. Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista herätteitä.
Hänen ensimmäinen kirjallinen yrityksensä, runokokoelma vuodelta 1889, ei herättänyt sanottavaa huomiota. Mutta näytelmä »Prinsessa Maleine», jonka ensi painoksen kirjailija itse käsipainossa erään ystävänsä kanssa valmisti 25 kappaleen suuruiseksi, saavuttaa kaikkien tunnustuksen, ja Octave Mirbeau pitää nuorta kirjailijaa uutena Shakespearena. Maeterlinckin ensimmäisiä teoksia onkin sanottu »marmoriin hakatuiksi unelmiksi».
Tämä näytelmä määrittelee jo täydelleen Maeterlinckin tuotannon, etenkin näytelmien, perussävyn: olemisen arvoitusta selittämään ja ratkaisemaan on tuotu kuolema, olemisen salaperäisin ja tuskallisin asia; se vaikuttaa, että sanoja on vähän ja nekin lausutaan ikäänkuin sammaltaen ja hapuillen, jylhää taustaa vasten ovat liikkeet terävästi erottuvat ja jäykät, mutta yksinkertaiset ja luonnolliset, niitä on niukalti, ja ilmassa tuntuu olevan painostavaa tiivistystä ja tuskallista jännitystä, sillä jotakin ihmeellistä odotetaan.
Maeterlinck ohentaa näin sanonnallaan sitä kudosta, jonka läpi me näemme ihmisen sisäisen elämän jokapäiväiset liikahdukset ja niiden perustunnelmat. Jokapäiväisten sanojen ja arkipäiväisten askareitten alla on jotakin paljon tärkeämpää ja hyvin merkityksellistä: sielujen salattua elämää hiljaisuudessa. Esiintyy yksinkertaisia, vähäpätöisiä henkilöitä, kuten lapsia ja sokeita, vieläpä eläimiäkin, joille tämä kätketty salaisuus selviää. Sokea näytelmässä »Sokeat» toisten sokeain kaivatessa ja moittiessa tunnotonta johtajaansa, jota ei kuulu heidän luokseen, kompastuu johonkin kylmään ja oivaltaen sen johtajan ruumiiksi sanoo: »Yksi meistä lie kuollut.» Näytelmässä »Kutsumaton vieras» (1890) samoin sokea isoisä aavistaa lampun sammumisen enteeksi, kuulee kuoleman hiiviskelevän tuvan seinustoilla ja tuntee sen katsovan ikkunasta, astuvan sisään ja istuutuvan hänen viereensä pöydän ääreen; toisia kiusoittaa ukon levottomuus, sillä sairas makaa viereisessä huoneessa; vihdoin ilmestyy sairaanhoitajatar kynnykselle ja tekemällä ristinmerkin ilmoittaa, että sairas on kuollut.
Maeterlinckin muut näytelmät, »Sisällä», jossa kuolema myös kummittelee ja elämä kulkee yhä suurten käsittämättömien ja kohtalokkaiden voimien varjossa, »Seitsemän prinsessaa» (1891), »Pelleas ja Melisand» (1902), »Maria Magdaleine» sekä viehättävät satunäytelmät »Joyzelle» (1903) ja »Sininen lintu» (1908) ovat kaikki samaan henkeen kirjoitettuja, mutta niissä on jo havaittavissa huomattavampaa kehitystä kirkastumista kohti.
Erikoisasemassa on Maeterlinckin historiallinen näytelmä »Monna Vanna» (19Ö2), koska hän näennäisesti poikkeaa siinä aikaisemmista näytelmistään; siinä on kuohuvaa elämää ja liikettä näyttämöllä. Vastapainona ja täydennyksenä epäselville, hajanaisille ja epäröiville henkilöille esitetään tässä naisihanne, seestynyt sielu, jossa ei ristiriitaisuuksien solmuja synny, joka osaa rinnastaa velvollisuutensa molemmat puolet: sisäänpäin ja ulospäin.
Tätä näytelmää on esitetty kautta Euroopan. Kaikki arvostelijat eivät sitä ymmärtäneet, eivät käsittäneet kirjailijan sisäistä kehitystä, kun hän alkoi todellisuusmaailmasta etsiä jonkinlaista täydennystä. Rinnan ulkonaisten muutosten kanssa kulki kirjailija näihin aikoihin vapautusta ja valoisuutta kohti.
Hän asettuu v. 1896 asumaan Pariisiin, missä hänen vaiteliaisuutensa ja keskiaikaiset haaveensa herättivät ensin kummastusta ja sitten kunnioitusta hänen kirjailijatovereissaan. Maeterlinckin jäykkä, taipumaton pyrkimys esti häntä muuttumasta Pariisissa pariisilaiseksi perhoseksi. Suuri muutos tuli hänen elämäänsä vasta siiloin, kun hän tutustui näyttelijätär Georgette Leblanciin josta tuli hänen vaimonsa, ja joka esitti nimiosaa »Monna Vannassa».