Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on edessään?
Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä, kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka olemme ottaneet totuutta kohti.»
Syvä elämä.
On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä »kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren henkisen persoonallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä todellisuutta, varmasti on juuri tämä.»
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet.[46] Siinä on meidän jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin tajunnut jonkin sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sentähden, että heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on ihmisen todellinen aineeton persoonallisuus alkuisin semmoisesta hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään, joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei sisälly edes ajatusta. »Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni», sanoo jossain joku Shakespearen sankari, »mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin omaa sieluani». Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi, pitääkö lastesi hukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töin tuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään, että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi edessä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran, Altairin ja Berenicen-hiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen?[47] Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitsen iskuja herättämään niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan »viisaus», »hyve», »sankarillisuus», »elämän suuret juhlahetket» — mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä onnellisia hetkiä, kun se aukeaa hiljaisuudessa; ja niin se aukenee alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: »Jumala? Siinähän on Jumala!»
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua, jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset, yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle, saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä huojutellen: »Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut sanaakaan.» He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni, eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa. Meidän jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.