Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.[51] »Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...
Sisäinen kauneus.
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa erotus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun jokin kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimmäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useamman kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut »säveliä, jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta», ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on, sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkin sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtua. Mutta katso: on sanottu jokin jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yht'äkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähin sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä. Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta...
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri senvuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö siiloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä? Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä? Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen, joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy »alkaa». Miksi ei uskalleta ruveta siksi, joka »alkaa»? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niinkuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat, että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He »ovat alkaneet». Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitävän kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: »Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta.» Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakotettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja senvuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle, Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vain olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vain olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule, että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luolaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti, ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain senvuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sentähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne, jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona, että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: »En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta.» Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktiivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?
Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan, että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä. Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi? Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus? Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta, joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut, eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?
Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa, lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sentähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava valveilla.