Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen, korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen, hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän vaeltajalle.
Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat: Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet, mitä omistivat. He etsivät kaikkialta — silloin tarttuu hän heitä hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu. Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei heille anna; ainoastaan elämän.
Johannes Müller
Johannes Müller
Epävarmuus.
Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä. Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy, sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi, ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan täysivaltaisuuden tieltä.
Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan avuttoman vaikutuksen.
Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi. Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja veri syöksyä päähän.
Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä. Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta, tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.
Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan. Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.
Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta. Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla. Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.