Palatakseni taas siihen kohtaan, josta lähdin, olen siis eri aloilla tahtonut panna merkille, mitä tapahtuu siinä siirtymäkohdassa, jossa tietämisemme saa sisäisen näkemyksen luonteen. Ennen kaikkea olen antanut tutkimukseni pysytellä liki sitä rajaa, jossa muutos tapahtuu ja jossa arkipäiväinen tai tieteellinen tarkastelu puhkeaa tunnelmaksi. Olen ajatellut, että se, joka pitää silmällä juuri tätä rajaa, näkee, että ennen muodonmuutosta käsillä ollut sisältö ei mene kadoksiin, vaan keskittyy ja on kaikkineen, vieläpä äärettömän paljon runsaampana mukana uudessa tuotteessa, joka syntyy; että siinä kohdassa tietopuolinen kykymme saavuttaa olennaisesti korkeamman asteen. Saattanee olla oikein ja hyödyllistä juuri siinä, missä sisäinen näkemys kulkee rajan yli, ottaa se tutkittavaksi logiikassa; ja luullakseni se kykenee kestämään sen. Mutta sitten saa se kulkea vapaasti hyvän luottamuksemme saattamana, emmekä tahtone toivoa, että se hiljentäisi askeleitaan pysyäkseen samassa tahdissa meidän ja logiikkamme kanssa. Sisäinen näkemiskyvyn toiminta ei menetä salaperäisyyttään siitä, että sitä pidetään jonakin mietiskelyn lajina eikä erotus näiden molempien kykyjen välillä todellisuudessa pienene. Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason taiteilija — ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä oikeudella kantaa sitä nimeä — ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.

Näkemys on lepoa — mutta se on voiman lepoa. Kun ajatus on ottanut niin voimakkaan otteen, että ainehisto on hellittänyt vastustuksensa, kun se on houkutellut esille meidän elämämme sisällön ja pitää sen kehää vaivatta koossa — silloin se istuu leväten ja katsellen korkeimman valtansa vaikutuksia. Älyllisesti rasitetulle ajallemme on hyvä vihjata, että lepo on löydettävissä tätä tietä ja kasvattajien asia onkin käyttää sitä meidän hyödyksemme. Joka kerta kun ainehisto läpikäy keskityksen, ei muodostuakseen luurangoksi ja kaavaksi, vaan sellaisen keskityksen, jota runoudessa tavataan, vähentyy tämän aikamme hartioita painavan ainehiston rasitus. Jokainen käytännöllinen kasvatuksellinen ote, joka tapaa lukuisat eri langat juuri siinä pisteessä, missä ne ovat kiertyneet yhteen solmuksi, vie osaltaan tätä keskittämistapahtumaa kappaleen matkaa eteenpäin. Kaikki sellaiset yleiskatsauksen saantia tarkoittavat pienet avustukset kulkevat oikeaan suuntaan ja yhdessä; kaikilta tahoilta tullen ne vievät kohti suurta päämäärää: auttavat levittämään elämän yli jonkun verran runsaammin näkemyksen lepoa ja mielenylennystä. Onko tämä vain makuasia? Jo sellaisenakin se olisi kyllin tärkeä.

Nyt on paljon tarpeellisempaa kuin ennen asettaa korkeita vaatimuksia tietämyksen yhteydelle, runouden, tieteen ja kasvatuksen synteesille. Henkemme pirstoutuu helposti moninaisuudesta, joka sitä askarruttaa, ja henkinen elämämme tulee ulkopuoliseksi, siksi että tietämisemme murenee liian paljon opillisuudeksi voidakseen siitä kehkeentyä viisaudeksi eikä niinmuodoin asetu tunne- ja tahtoelämän yhteyteen; älyllinen elämämme ei samalla muodostu eheäksi persoonalliseksi elämäksi. En tahdo toistaa mitä niin monet muut ovat tästä sanoneet; minä puolestani olen tahtonut huomauttaa, että ehyttä persoonallista elämää tulee mikäli hallitsemme tietopuolista sisältöämme, niin että me seisomme silmiemme edessä laaja ja vapaa näköala olevaisuuden yli, ja että se tunnelma, joka silloin leviää yli elämän, on jotakin paljon suurempaa kuin pelkkä taidenautinto, jommoisena sitä tahdotaan pitää. Aikamme väsyneen lentävän hollantilaisen[57] — ajattelen Viktor Rydbergin runoa — onnistuu liian harvoin irtautua levottomuudestaan, päästä oman itsensä perille, elää ehyttä elämää ja levätä tunnelman hiljaisuudessa.

On eräs seikka, jota aikamme tarvitsee (ja vähäksyy) enemmän ainakin kuin muut ajat, mutta joka tapauksessa niinkuin muutkin: hiljaisuus — kuvaannollisesti puhuen; tarkoitan sellaista hiljaisuutta, joka vallitsee suurina silmänräpäyksinä, jolloin on ikäänkuin hiljaista kautta koko maailman ja ihmiset sanovat kuulevansa ajan kellon lyönnit. Ehkä ei meillä ole niin viljalti moisia silmänräpäyksiä kuin ennen, jolloin kohtalo löi meidän pöytäämme ja sai koko seuran vaikenemaan; emmekä juuri toivone itsellemme onnettomuuksia. Mutta ilman tätä hiljaisuutta ei mikään aika ole täysin onnellinen, ja meidän täytyy etsiä sitä tavalla tai toisella, ellemme tahdo olla kovaonnisempia kuin meidän isämme, jotka saivat tuntea ukkosenjyrähdyksiä. Aikamme on täynnä hälinää. Me teemme työtä, eikä minun nähdäkseni ole syytä olla sitä tekemättä. Mutta meidän täytyy sitten teroittaa korviamme sitäkin enemmän, niin että kuulemme hiljaisuuden melun lävitse. Meillä ei ole yksinäisiä nurkkia eikä erämaita, mutta meidän täytyy etsiä hiljaisuutta toisella tavalla ja oppia löytämään sitä kaikkialta, suuren maantien viereltä. Se, joka löytää siihen luotteet — ja taiteilijan asia on ennen muita auttaa meitä löytämään ne — väistyy syrjään milloin tahtoo ja astuu ikäänkuin näkymättömän aitauksen läpi, ja siellä sisällä sen takana, siellä on hiljaisuus. Ja siellä me kuulemme oman lyhyen elämämme kellon naksuttavan, silloin kun aikaa vierii eteenpäin, ja tunnemme olevamme kotona; ehkä kuulemme myös jonkun kerran suuren maailmankellon käynnin. Kuten sanottu, työtä täytyy tehdä ja kalkuttaa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään sanomista. Mutta eikö tieteen työpajassa — eikö meitä voitaisi siellä hiukkasen enemmän kuulla? Onhan jo jotakin meille luvattu, on luvattu, että me saamme siellä kuulla sitä suurta, joka tapahtuu hiljaa.

Vain sisäisen näkemyselämän hiljaisuudessa, rauhassa ja tunnelmassa tajuaa näet sielu kyllin selvästi voidakseen tutkia sitä, mikä kätketty on. Vain siellä se elää eheänä, syvällisessä yhteydessä kaikkien voimiensa kanssa.

VIITESELITYKSET:

[1] Epiktetos ja Montaigne ovat olleet monien myöhempien aikojen ajattelijoiden käytännöllisen elämäntaidon opettajia. Descartesilla on merkittävä perustava vaikutus uudenaikaisen ajattelun eri aloihin.

Epiktetos, joka eli n. 59—120 j. Kr, oli roomalainen orja, joka hengenlahjoillaan uhmasi isäntänsä julmuutta ja hämmästytti häntä niin, että sai häneltä lopulta vapauden. Sen jälkeen hän toimi Roomassa stoalaisten opettajana. Nähtävästi kristinuskon vaikutuksen alaisena hän opetti mielenlaadun hyveitä kaikessa niiden alkuperäisessä kauneudessa, itsehillintää, kärsivällisyyttä, ihmisrakkautta ja lempeyttä. Siksi viehättävätkin hänen opetuksensa Pascalia, Emersonia, Maeterlinckia ja Tolstoita. Epiktetos ajattelee, että ihmisen todellinen tarkoitus on viljellä ja kehittää itsestään Jumalaa eli alkusyytä; hänen on opittava erottamaan paha hyvästä suhteessaan itseensä ja suhteessaan toisiin ihmisiin ja hänen on pyrittävä sitä varten sisäiseen ja ulkonaiseen vapauteen.

Michel Montaigne (1533—02), ranskalainen kirjailija ja ajattelija, toimi nuoruudessaan tuomarina, mutta vetäytyi sitten maaseudulle miettimään ihmiselämän kysymyksiä ja onnistuneiden maataloustoimiensa ohella kirjoittelemaan tutkimuksiaan, joissa hän kehoitti etsimään luontoa, teroitti luonnonmukaisen elämän tärkeyttä ja antoi vapaasti kehittyneelle yksilöllisyydelle suuren arvon. Sisäisten sotien aikana oli hänen kotinsa avonainen linna, jonka ovet olivat auki kaikille puolueille. Ajattelun historiassa hän edustaa epäilyhenkistä suuntaa ja on itseensä keskittänyt eri epäilijäluonteiden kaikki vivahdukset. Epäily koettaa pitää olettamusten vaakaa tasapainossa. Kun asioissa on aina tukea syille ja vastasyille, pääsee se pitemmälle, joka terveesti epäilee, kuin se, joka tiedon ja käytännöllisen elämän tiellä kehittää yksipuolisuuteen ihmisen luontaista uskoa. »Jos mahdollisimman tarkkaan ja tunnollisesti punnitsen itseäni», kirjoittaa Montaigne, »niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittunut pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kukaan maailmassa, pelkään, että jos itse Platon puhtaimmassa hyveessään olisi kuunnellut ja painanut korvansa aivan lähelle itseään, hän olisi kuullut sorahduksen ihmissekotusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkona ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana.»

[2] Sadan vuoden kuluttua ensimmäisen painoksen ilmestymisestä julkaisi Voltaire uuden painoksen v. 1776 varustaen sen ivallisilla huomautuksilla ja selityksillä.[3] Paulus Aemilius oli kaksi kertaa Roomassa konsulina. Ensimmäisen konsulikauden päätyttyä hänet pitkäksi aikaa syrjäytettiin, jolloin hän antautui kokonaan kasvattamaan lapsiaan. Hänen poikansa Publius, jonka Scipio Africanus vanhempi otti ottopojakseen, oli kuuluisa Scipio Africanus nuorempi, joka hävitti Karthagon. Roomalaiset valitsivat Publius Aemiliuksen kuusikymmenvuotiaana konsuliksi, jotta hän saattaisi loppuun pitkällisen sodan Makedonian kuningasta Perseusta vastaan. Palauttamalla kurin sotajoukkoon hän pääsikin vastustajastaan voitolle ja sai niin runsaan saaliin, että se vapautti Rooman kansalaiset omaisuusveron maksamisesta. Voitettu Perseus lankesi voittajan jalkojen juureen pelkurimaisesti armoa anoen. »Ystäväni», sanoi silloin konsuli lempeästi, »käytöksesi vähentää voittoni arvoa; sinä osoitat olevasi niin suuri pelkuri, etteivät roomalaiset saa mitään kunniaa sinun voittamisestasi.» Kun tämä kunnon roomalainen kuoli 160 e. Kr., jätti hän jälkeensä niin vähän omaisuutta, että se tuskin riitti hänen vaimonsa elatukseksi.[4] Pascalin »Mietelmien» selityksillä varustetussa laitoksessaan Voltaire takertuu Pascalin ajatuksiin ihmisen etevämmyydestä ja tekee seuraavia puolittain ivallisia huomautuksia: »Mitä merkitsee sana » ylevä »? On kyllä totta, eitä ajatukseni ovat jotakin aivan toista kuin esimerkiksi auringon kehrä; mutta onko todistettu, että elävä olento, jolla on joitakin ajatuksia, on ylevämpi kuin aurinko, joka elävöittää koko tuntemamme luomakunnan? Onko tämä ihmisen ratkaistavissa? Hänhän on sekä tuomari että asianosainen. Työ on toista työtä arvokkaampi siksi, että se on tuottanut enemmän vaivaa tekijälleen, ja siksi, että se on hyödyllisempää. Mutta onko Luojalta kysynyt enemmän vaivaa auringon luominen kuin pienen, noin viiden jalan mittaisen elävän luominen, jolla on enemmän tai vähemmän ajatuksia? Ja kumpi näistä kahdesta on maailmassa hyödyllisempi, elävä olentoko vai aurinko, joka valaisee kokonaisia maailmoja? Ja mitkä aivojen ajatukset ovat parempia kuin aineellinen maailma?»[5] Alkuperäisessä tekstissä on toisessa luvussa puhuttu muutamien virkapukujen vaikutuksesta ihmisten mielikuvitukseen, mutta kun tämä luku koskee Ranskan oloja aikaisemmilta ajoilta, on se jätetty pois.[6] Tekijä tarkoittaa katolisen kirkon rippi-isää, jolle synnit sai tunnustaa seinään laitetusta pienestä kuunteluaukosta,[7] Pyrrhonistit olivat epäilymielisen ajatussuunnan edustajia. Heidän mielestään oli kaikki ihmisen tieto yhtä luuloteltua kuin unet.[8] Tähän on Voltaire liittänyt huomautuksiaan. »Ei ole perää siinä, ettemme hitustakaan ajattele nykyisyyttä», hän sanoo, »mehän ajattelemme sitä tutkiessamme luontoa ja suorittaessamme kaikkia elämän tehtäviä; yhtä paljon me ajattelemme myös tulevaisuutta. Kiittäkäämme luonnon luojaa, joka on antanut meille lakkaamatta tulevaisuuteen viittaavan vaiston. Ihmisen kalleimpia aarteita on toivo, joka lieventää suruamme ja kuvailee tulevia ilojamme nykyisten ilojemme taustaa vasten. Sillä jos ihmiset olisivat niin onnettomia, etteivät tekisi työtä muuta kuin nykyhetken hyväksi, eivät kylväisi, rakentaisi, istuttaisi, eivätkä pitäisi mistään huolta, puuttuisi tällaisen turhan leikin pyörteessä kaikkea. Onko Pascalin kaltainen henki voinut joutua niin ylimalkaisen lauselman orjaksi kuin tämä on? Luonto on järjestänyt niin, että jokainen ihminen riemuitsee nykyisyydestä, elättäessään itseään, synnyttäessään lapsia, kuunnellessaan suloisia säveleitä, käyttäessään ajatus- ja tunnekykyään ja että hän, lähtökohtanaan nämä tehtävät ja niiden keskellä ollen, ajattelee tulevaa päivää, jota ilman hän nääntyisi nykyhetken kurjuuteen. Ainoastaan lapset ja hullut ajattelevat vain nykyisyyttä, pitäisikö meidän olla heidän kaltaisiaan?»[9] Kreikkalainen filosofi Platon (427—347) oli nuoruudessaan ollut jonkun aikaa Sokrateen oppilaana. Ajatuksillaan aatteiden olemassaolosta ainoana todellisena koko maailmankaikkeudessa on hän ratkaisevasti luonut pohjan kaikkien aikojen aatteellisuudelle, esiintyipä se missä muodossa tahansa, ja siten valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan ajatteluun aina meidän päiviimme saakka. Muunneltuina tapaamme Platonin perusajatukset kauttaaltaan myöskin Emersonin tuotannossa, Emerson kun jo nuoresta pitäen tunsi kiintymystä häneen. »Platon seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden», sanoo hän kirjoitelmassaan Platonista. Hän sanoo myös, että »yksin Platon on sen ihailun arvoinen, jota kalifi Omar kiihkomielisesti osoitti Koraanille sanoessaan: polttakaa kirjastot, sillä se mikä niissä on arvokasta, sisältyy tähän kirjaan». Valistusajan miehet, Voltaire etunenässä, ovat ainoat, jotka eivät ymmärtäneet Platonin merkitystä; he pitivät hänen ajatuksiaan sekasotkuna. »Pidot» on Platonin pääteoksia.[10] Plutarkhos (n. 46—120), kreikkalainen historioitsija, jonka arvokkain teos »Elämäkertoja» on onnistuneitten luonnepiirrostensa voimalla jättänyt jälkiä monen aikakauden kirjallisuuteen ja monen nuoren ihastuneeseen mieleen. Chaucer (1340—1400), Englannin suurin runoilija ennen Shakespearea. Shakespearesta (1564—1616), Englannin ja maailmankirjallisuuden suurimmasta näytelmäkirjailijasta, Emerson on teoksessaan »Ihmiskunnan edustajia» kirjoittanut tutkielman »Shakespeare tai runoilija». Milton (1608—74), kuuluisa englantilainen runoilija, joka maaseudun sydämessä kirjoitti uskonnollisen kertomarunoelman, pääteoksensa »Kadotettu paratiisi». Burns (1759—96), kuuluisa skotlantilainen runoilija, joka viettäen aikansa maalla mitä erilaisimmissa puuhissa sepitteli runojaan; luonnonrunot ja rakkauslaulut ovat hänen parhaitaan. Wordsworth (1770—1850), hänkin merkittävimpiä englantilaisia runoilijoita, luonnon hiljaisuuden ihastunut laulaja, joka iloisesti kohtasi luonnossa ilmenevän salaperäisen kuin ystävän ikään; pääteos laaja opetusruno »Retkeily». Coleridge (1772—1834), englantilainen runoilija ja arvostelija, vakaumukseltaan uskonnollinen; hänen runoelmansa sisältävät luonnonihailua ja hänen ihanteensa oli Milton. Hän eli kauan järven rannalla ja oli luotu järvilaulajaksi. Tutkielmassaan »Montaigne tai epäilijä» Emerson lausuu tämän edustavasta ajatussuunnasta: »Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liian jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liian ohuelta ja ilmavalta. Me kaipaamme kimmoavaa, mukautuvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimmäinen.»[11] Emerson sai todeta toistenkin mieltymystä Sokrateeseen. Tutkielmassaan Montaignesta hän lausuu: »Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta tai kaipuun henkevyyttä: tyynen tyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä alkavat hänen kasvonsa kerrankin hehkua, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intomielisemmäksi.»[12] William Channing (1780—1842), amerikkalainen jumaluusoppinut ja mainio kirjailija, taisteli elämän ikänsä suvaitsevaisuuden, kansainvallan, raittiuden ja orjien vapauttamisen puolesta. Hänen kaunopuheisilla ja voimakkailla sanoillaan oli jalostava vaikutus hänen aikalaisiinsa ja yleiseen mielipiteeseen »Itsekasvatus» on hänen parhaimman kirjoitelmansa nimi. Merkittäviä ovat myös hänen tutkielmansa Napoleonista ja Miltonista. Channingin maanmiehenä on Emerson monessa suhteessa hänen ajatustensa elähyttävän vaikutuksen alainen ja hänen elämäntyönsä ansiokas jatkaja.[13] Uuden Englannin valtioiden kautta kulkee vuorijono, joka on jatkona Alleghany-vuorille.[14] Emerson ja Carlyle, englantilainen historioitsija ja kirjailija (1795—1881), pitävät ikäänkuin kädestä kiinni toisiaan; niin läheisiä he ovat henkisesti toisilleen. Carlyle on jäykkä, ankarasanainen opettaja, Emerson hieno, henkevä luennoitsija, Carlyle on ikäänkuin veistetty graniittiin, Emerson marmoriin.[15] John Brown (1800—1859) oli Yhdysvalloissa ensimmäisiä, jotka tosi teossa ryhtyivät ajamaan neekeriorjien vapauttamisen asiaa. Kourallisella hengenheimolaisia hän valloitti 1859 Harpers Ferryn asevaraston Virginiassa aikoen jakaa aseet orjille, mutta näinä eivät liittyneet häneen. Orjuudenpuoltajien joukot kukistivat hänen hankkeensa, ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat kuolemaan. John Brownin sankarikuolema hirsipuussa herätti pohjoisvaltioissa intoa vapautustaisteluun, joka alkoi heti kuu presidentiksi v. 1S60 valittiin samojen ihanteiden elähyttämä Abraham Lincoln, joka sitten julistuksellaan vapautti Yhdysvaltojen neekeriorjat v. 1863 ja johti kansalaissodan voitokkaaseen loppuun.[16] Ällös tavoittele ulkonaisia.[17] Ihminen on oma tähtensä; ja sielu, joka voi tehdä hänestä rehellisen ja täydellisen ihmisen ja käskeä valoa, vaikutusta ja kohtaloa; ei mikään tule hänen osakseen liian aikaisin tai liian myöhään. Tekomme ovat enkeleitämme, joko hyviä tai pahoja, ne ovat meidän kohtalokkaita varjojamme, jotka alati vaeltavat rinnallamme.[18] Francis Beaumont (1584—1616) ja John Fletcher (1579—1625), suosittuja englantilaisia näytelmänkirjoittajia, jotka yhdessä sepittivät näytelmäkappaleita Shakespearen esikuvien mukaan.[19] Heitä lapsi kallioille ja ruoki häntä emäsuden maidolla; kun hän talvehtii kotkan ja ketun kanssa, tulee voima hänen käsikseen ja nopeus hänen jaloikseen.[20] Mooses ei taipunut toisten israelilaisten tavoin kumartamaan kultaista vasikkaa. Hän oli nähnyt vuorella Jumalan ja kuullut hänen äänensä, joka puhui hänen sisimmälleen. Sentähden hän saattoi julistaa kansalleen uudet lait.[21] Vähien Antillien itäisin saari Länsi-Intian saaristossa. Saaren asukkaista on vielä nytkin 90 % neekerejä ja sekarotuisia, jotka työskentelevät suurilla sokeriruokoviljelyksillä.[22] Andit on sen mahtavan, korkeahuippuisen vuoristosarjan yhteisnimi, joka ulottuu pohjoisesta etelään pitkin Amerikan mannermaata. Himalaya taas on Aasian korkein vuorijono.[23] Akrostikhoni on runo, jossa säkeiden alku- tai loppukirjaimet tai jotkut muut määrätyt kirjaimet muodostavat jonkin merkittävän sanan tai lauseen samaan tapaan kuin nyt puolueiden, yhdyskuntien tai laitosten nimen alkukirjaimista muodostetaan lyhennettyjä sanoja. Aleksandriinisäe on taitehikkaasti sommiteltu säe, joka sisältää 12 tai 13 lyhytpitkää tavua, tahtilepo aina 6:nnen tavun jälkeen.[24] Chatham, oikeastaan Chathamin jaarli William Pitt vanhempi (1708—78), etevä englantilainen valtiomies, oli voimakas puhuja ja suuri kansanmies. Ylisotarahaston hoitajana hän toimi aikalaisekseen harvinaisella omanvoiton pyytämättömyydellä, seitsenvuotisen sodan aikana hän nostatti sotajoukkoon suuren rohkeuden ja urhoollisuuden: puolusti parlamentissa valtavalla puhetaidollaan amerikkalaisten siirtolaisten itseverotusoikeutta ja piti v. 1778 ylähuoneessa hengenheikkona niin järkyttävän voimakkaan puheen, jossa tällä kertaa vastusti Englannin sotajoukkojen poiskutsumista Amerikasta, että meni tainnoksiin ja kuoli kuukauden kuluttua.