— "En mitään tärkeätä", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä, ja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.
Rouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti hänen synkkään muotoonsa.
— "En voi sinua auttaa, Kaarle", sanoi hän vähäisellä kärsimättömyydellä.
"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella, repaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että olen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti työtäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani".
— "Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo kylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä".
Rossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja ystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella huokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa talonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.
Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina, nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia. Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille oli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja kammatessaan heitä.
— "Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja pieni Baby nukkuvat vielä".
Toinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.
Kaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen miehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata. Tuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa käännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen poskiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat hänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä kauneus — jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan — alituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä näköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin ilottomassa elämässään.