Rouva Rossiter'ille, joka kauan aikaa yhä oli saanut paikkailla vanhoja, kuluneita lapsen vaatteita, oli erittäin mieluista kerrankin ryhtyä koru-ompeluun. Ja niinpä tämä vanha, tuttu työ, hänen illoin istuessaan sen ääressä, muistutti hänelle hänen avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia päiviä. Hän olisi niin kernaasti suonut miehensä nytkin vielä joskus lukevan hänelle ääneen niinkuin ennen melkeen joka päivä oli tehnyt: olivathan muutoin niin tukalia nuo pitkät talviset illat, jolloin tuskin tuli sanaakaan vaihetuksi.
— "Mitä sinä luet Kaarle?" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana mieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois kirjansa.
— "Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa".
Rouva Rossiter oli kotvasen ääneti.
"Sinä et koskaan enää lue ääneen", virkkoi hän sitten verkalleen.
Hänen miehensä sytytti tulitikun.
— "Niin, armaani, täytyihän meidän siitä lakata", sanoi hän tuon tuostakin pysähtyen laskiessaan piipustaan savupilviä, "kun lapset alinomaa huusivat ja sinä tuskin kymmentäkään minuutia yhtä mittaa ehdit minua kuunnella".
Rossiter heitti pois tulitikku-pätkän ja tarttui kirjaansa.
— "Etköhän tänä iltana lukisi minulle vähän?" kysyi hänen vaimonsa arastellen.
— "No miksi ei" — sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä — "voisinhan sitä tehdä, mutta" — tässä käänteli hän kirjansa lehtiä — "olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua huvittaisi".