"Ja kuitenkin", vastasi vaimo lempeästi, "on se yksi vuosi, jona Jumala syntyi ihmiseksi, tuottanut niin runsaan siunauksen kaikille vuosille sen jälkeen, että Herran syntymän perästä kovinkin vuosi saa olla 'Herran vuosi'".
Mies otti lapsen äidin sylistä. "Hetki on kallis! Vuoden viimeisenä hetkenä saa tiedon tulevista asioista, kun vyöttää miekan vyötäreille, nousee kotituvan katolle ja kääntää kasvot itäänpäin. Yhtä vaan mielin tänään tietää: elämmekö huomispäivän yli vai ei! Onhan tämä kallio katoksineen ainoa kotimme. Suo minun siis muinaistavan mukaan lapsen kanssa astua katolle. Ja sill'aikaa kun minä siellä tiedustelen tulevaisuutta, ajattele sinä tässä sitä sovittavaa uhri-kuolemaa, johon pohjoiskansa saattoi paraan miehensä, Domaldi kuninkaan, poistaaksensa nälän maasta!"
Nyt vaimo huusi epätoivon tuskissa: "Kuuntele ensin, kun kerron sinulle toisesta uhraamisesta! Kuule miten kävi, kun Jehova käski Abrahamin uhrata hänen kalliin tavaransa, Isak poikansa!"
Vaan mies ei häntä enää kuullut. Hän riensi lapsineen ylös paasi-katokselle ja katosi näkyvistä pensaston taakse.
Vaimo aikoi lähteä miehensä perään, äidin sydän ajoi häntä suojelemaan lastansa. Vaan kun hän nousi istualtaan, tuli vasta ilmi kuinka heikoksi nälkä oli hänet tehnyt; hän vaipui tainnoksissa maahan.
Äkkiä lapsen itku herätti äidin elämään jälleen. Hän nosti päätänsä ja kuunteli. Aivan läheltä puiden takaa kuului taistelun jytinä. Sitä seurasi äänetön hiljaisuus.
Silloin äiti tointui; voimiansa ponnistamalla juoksi hän viidakkoon mistä lapsen ääni oli kuulunut. Ja hänen edessänsä seisoi siellä mies, säihkyvin silmin, miekka kädessä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi verta miekasta tippuvan ja miehen kasvot ja käsivarsi olivat veressä. "Lapseni!" kiljaisi äiti. "Missä on lapseni?"
Ja mies antoi hänelle lapsen, jota hän oli kantanut vasemmassa kainalossaan, lämpöisen vuodan peitossa. Lapsi oli terve; uudelleen nukkuneena se unessa hymyili. "Me olemme molemmat hyvässä tallessa", sanoi mies värähtävällä äänellä.
Vaimo kyseli mitä tapahtunut oli. Vaan mies pyysi vapisten: "Jatka nyt sitä, mikä äsken jäi keskitiehen; kerro isästä, jonka Jumala oli käskenyt uhrata oma lapsensa".
Ihmetellen kertoi vaimo Isakin uhraamisesta ja päätti kertomuksensa näillä raamatun sanoilla, jotka hän usein oli kuullut Fuldan luostarissa: "Silloin Herran enkeli huusi Abrahamille, sanoen: 'Älä satuta kättäs poikaan, äläkä hänelle mitään tee; sillä nyt minä tiedän, ettäs pelkäät Jumalaa, ja ettet ole säästänyt ainokaista poikaasi minun tähteni'. Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan tuonnempana, sarvista sekaantuneen tiheään pensastoon. Ja Abraham meni, otti sen oinaan ja uhrasi poltto-uhriksi poikansa sijaan".