Niin ikään oli tätikin sanonut; kun mulla nyt vaan olisi rahaa kylliksi muassani, vähän ujosti kysyin hintaa.
Se oli muka loppupää, luvattiin helpottaa hyvin, jos ottaisin kaikki. Neljäseitsemättä markkaa, se oli todellakin muka koiranhinta, mutta eipä tarvitse niin suurta lukua pitää ahkerien ostajien kanssa. Pitsit pantiin laskoksiin ja pidettiin minun huikeevien silmieni edessä. Minä varistin pöydälle kaikki mitä oli pienessä helmikukkarossani — se oli ollut äitini oma — rahat kalisivat ja kilisivät, vaan eipä siinä ollut kuin yksi kuudetta markkaa.
"Se ei haittaa mitään; mitä jää saa olla toistaiseksi. Nuoret tytöt saavat neularahansa kuukausittain, kyllä me tuon tiedämme; tämäpä on aivan mitätön asia".
[Neularahaksi sanotaan ne käsirahat, jotka naiset ja tytöt toisinaan saavat erityisiä vaatteukseen kuuluvia tarpeitansa varten. Kääntäjän muist.]
"Mutta saanko vaihettaa ne pois, jos niin tahtoisin?"
Omatuntoni oli levoton, senpätähden panin tämän ehdon. Isäni oli varakas, mutta ei suinkaan rikas, ja vaikka hän oli antelias minua kohtaan, vihasi hän kuitenkin tuhlausta.
"Saatte kyllä, mutta ette varmaankaan niitä vaiheta".
Tytyväisenä otin tuon pienen mytyn; nytpä täti Amalia saa nähdä, että kyllä osaan ostaa pitsejä ilman häntä.
"Hyvää päivää, Maria!"
Kun minä astuin ulos puodista, otti pitkäläntä nuori mies hatun päästänsä, tervehtien minua. Ensin en tuntenut häntä, mutta kohta riensin takaisin ja saavutin hänet. Hän oli kaukaista sukua minun kanssani, mutta hänen äitinsä ja minun olivat olleet ystävyksiä, melkein kuin sisarukset, ja kun äitini eli, he milt'eivät joka päivä olleet yhdessä. Sittenkin kohtasimme toisiamme hyvin usein, mutta viimeisenä vuonna oli meidän keskuutemme ollut ikäänkuin katkaistu. Mistä se oikeastaan tuli? Eihän meidän välillämme ollut mitään riitaa.