"Jospa tietäisit, mitä Paavo on minulle tehnyt", jatkoi hän, "hän on hoitanut minua yöt ja päivät ja hankkinut kaikki, mikä voi virkistää ja voimistaa. — Minkä näköinen hän sinusta oli?"
"Melkein samannäköinen kuin ennenkin".
Se ei ollut totta, mutta hän katseli minua niin tutkivilla ja surullisilla silmillä, ett'en tohtinut totuutta tunnustaa.
"Hän tekee aivan liiaksi ahkerasti työtä. Nyt hänen suuri taulunsa on se, joka kysyy kaikki hänen voimansa, kaikki hänen ajatuksensa ovat siihen työhön kiinnitetyt, mutta paitsi sitä antaa hän opetustuntia siellä ja täällä ja on piirrustus-opettajana muutamassa koulussa. — Ja minuakin hänen täytyy holhoa; usein ajattelen, että se on enemmän, kuin joku ihminen voi kestää. Jos hän toki saisi välistä vähän huvitusta, mutta se ei tule kysymykseenkään. Jos voisit houkutella hänen teidän tykönne tulemaan jonkun illan, — hän oli ennen isäsi mieleinen".
"Se hän vieläkin on, täti Toora; isä pitää Paavoa suuressa arvossa, mutta hänellä on niin paljo ajattelemista; minun olisi pitänyt muistuttaa häntä; se on minun syyni vaan — enpä itse voi ymmärtää, mihinkä aika on mennyt".
Hän taputti minun päätäni ja minä tunsin, että olin menettänyt paljoa enemmän kuin he, kun olin ollut poissa heidän seurastansa ja vetäytynyt pois hänen hellän, äitillisen silmänsä alta.
"Tahtoisin mielelläni jättää hyvästi Paavolle".
"Mene vaan sisään hänen tykönsä, Mariaseni; se ei haittaa, jos häntä häiritään, hän on kumminkin liian ahkera työssänsä".
"Tule sisään!"
Paavo hypähti ylös, kun minä avasin oven; hän asetti itsensä maalausjalkojen eteen, niin ett'en saattanut hänen tauluansa nähdä. Ennen oli hän aina näyttänyt minulle teoksiansa, ja se oli ollut minulle suureksi iloksi; nyt tuntui aivan kuin olisin ulos-suljettu.