"Saat odottaa oven ulkopuolella", sanoi puotineiti.
Oikein lentämällä lähdin pitsein-kauppiaan tykö.
"Teidän täytyy välttämättä ottaa nämät takaisin! Lupasittehan sen itse; olkaat hyvät ja kiiruhtakaat vähän!"
"Me lupasimme vaihettaa!"
"Mutta enpä tahdo pitsejä ollenkaan; antakaat vaan rahat takaisin, yksi kuudetta markkaa".
He mahtoivat luulla, että minua oli hirveästi toruttu kotona; näin, että keskustelivat yhdessä.
"No, olkoon menneeksi sitten tämän kerran. — Mutta ettekö sittenkin tahdo pitää pitsit? Saatte maksaa niitä kuukausittain pienillä summilla".
Minä kielsin heti tarjouksen, pistin rahat kukkaroon ja riensin pois. Jos hän vaan ei olisi mennyt tiehensä! — ei, siellä hän seisoi aivan hiljaa, silmät puoleksi ummistuneina, kärsivällisesti nojaten muuria vasten. Pienet laihat kasvot selkenivät, kun minä tulin, mutta ei hän vielä ollut likimaillenkaan huoleton.
"Syö aluksi kakkonen!"
Tuskin olin lausunut nämät sanat, kun se jo oli syöty; mitä hänehen tuli, ei kukaan saisi toista kertaa temmata sitä hänen suustansa.