— Jos lie laki semmoinen, niin täytynee totella, sanoi Leena, niinkuin olisi hänen ollut hyvin vaikea mukautua, mutta mielessään ei hän ollut ollenkaan pahoillaan, että laki pakoitti hänet ansaitsemaan viikon palkan ja hyvät juomarahat, ennenkun hän voi lähteä uutta paikkaa etsimään.
— Mutta lukko teidän täytyy laitattaa, sanoi hän kuitenkin jotain sanoakseen.
Tuominen oli kuin muuttunut sen opetuksen jälkeen, piti huolta siitä, että vieraat jättivät Leenan rauhaan, pysyttelihe itse jotakuinkin selvänä ja loitolla Leenasta. Häntä oikein kammotti joka kerta kuin hän ajatteli, että tyttö ehkä pysyisi päätöksessään. Se olisi hänen varma häviönsä, aavisti hän. Vaikka hän voisi saada toisenkin, joka nyt ei ollut ollenkaan varmaa tähän aikaan vuodesta, niin ei ollut vähintäkään toivoa Leenan laisesta. Hänellä oli melkein taikauskoinen ajatus siitä, että Leena oli tuonut onnen taloon ja oli hän sentähden valmis mihin tahansa saadakseen hänen jäämään. Ja kyllä hän jäisi, eihän tuo ollut koko viikolla puhunut sanaakaan muutostaan.
Mutta kun hän lauvantai-aamuna arveli Leenalle, että tämä jo kai oli heittänyt kaikki lähtöpuuhat sikseen, sai hän vastaukseksi varman vakuutuksen, että niin ei suinkaan ollut asian laita.
— Tänä iltana tahdon palkkani ja huomenna muutan.
Kiukku kuohahti Tuomisen rinnassa. Olisi tehnyt mieli karkaamaan hänen kimppuunsa ja pieksämään häntä, kunnes antautuisi armoille ja alkaisi rukoilla lupaa jäädäkseen. Mutta Tuominen hillitsi itsensä. Jos hän nyt tekisi pienimmänkin hairahduksen, niin joutuisi hän ehdottomasti tappiolle ja koko hänen alkava varallisuutensa olisi mennyttä kalua. Jotain täytyi hänen keksiä pitääkseen Leenaa talossa, mutta mitä?
Miettiessään, mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, katseli Tuominen Leenaa, kun tämä liikkui tiskin takana näppärästi laseja pyyhkien. Ei hän ollut selvillä, mikä se oli tytössä, joka häntä miellytti, mutta kuta enemmän hän häntä katseli ja ajatteli, että tuo ehkä jo huomenna olisi poissa, sitä enemmän tunsi hän vanhan rakkautensa päähänsä nousevan. Ja samalla leimahti myöskin ilmiliekkiin se ajatus, että tyttö olisi voitettava ja pysytettävä paikoillaan. Tyttö oli naitava — muu mikään ei tässä auttanut. Eihän hän vielä ollut aikonut vaimoa ottaa, ei ainakaan Ameriikassa, jossa miehen täytyi olla vapaan johonkin tullakseen. Mutta aika keinot keksii. Tässä maassa ei ollut kumminkaan vaikea päästä vaimosta erilleen, jos halutti — jos ei muuten niin voihan matkustaa toiseen päähän maata. Pääasia olisi nyt vaan saada hänet pysymään paikallaan ja pitämään liikettä voimassa.
Nämä mietteet risteilivät epäselvinä Tuomisen mielessä hänen katsellessaan tulevata vaimoaan ja hajamielisyydessään tyhjensi hän kaksi suurta lasillista whiskyä. Ja ikäänkuin olisi saanut niistä rohkeutta heti paikalla päättämään asiansa, sanoi hän sen enemmittä mutkitta:
— Jos et jää paikoillesi entisillä ehdoillasi, niin voithan jäädä emännäksi taloon? Mitä tuumit siitä, että menisimme naimisiin?
Se oli odottamaton ratkaisu. Leena tarkasteli ihmeissään ja epäillen isäntäänsä, mutta miehen kasvoissa oli ilme, joka sanoi, että hän puhui täyttä totta. Oli kuin olisi Leenan silmiä huikaissut, kun hän ajatteli, mitä kaikkea tämä kysymys oikeastaan sisälsi. Hänkö emännäksi hotelliin, jossa ansaittiin hänen mielestään äärettömän suuria summia? Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut pitää liika kiirettä.