Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.
Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä, joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.
Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi… naiset olivat aina naisia… mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin oltiin melkein kuin naimisissa…
Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.
II.
Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki Peltonenkin vetureita kulettamaan.
Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.
Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan ostoon — ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!
Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen, että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä — kirjoitti hän — semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää rahaa talon ostoon — vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa. Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi, niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.
Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o. kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan viiteenkymmeneen — seitsemäänkymmeneen — kahteensataan tuhanteen päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa, ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla! Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat, jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.