Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon, että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista tynnöriä — siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.
Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana, mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.
Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.
Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen enempiä seikkailuja asioimistoon.
Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k. ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat. Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina ystävinä sotamiesten keskessä.
Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään, missä he jo huomenna ovat.
— Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään, ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!
Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa ruunasta.
— Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä on elossa.
Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.