Taisteluvuosina ja pitkään aikaan sen jälkeen ei sentakia saattanut tulla kysymykseenkään kirjoittaa näistä asioista, etenkin kun eräs merkittävä välikohtaus näiltä vuosilta suuresti muistutti valtiopetosta ja vehkeilyä vieraan vallan kanssa, jonka julkaisemisesta ei mitenkään saattanut olla puhetta. Sillä vaikka Venäjän vallanpitäjillä olikin enemmän kuin aavistus näistä vehkeilyistä, he eivät sentään tunteneet kaikkia yksityiskohtia eivätkä siis tienneet mihin sitoumuksiin tuo vieras valta oli ruvennut.
Kaikki nuo syyt ovat nyt lakanneet vaikuttamasta Venäjällä tapahtuneen suuren kumouksen vuoksi. Se minkä silloin näimme kangastelevana unelmana jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa on nyt todellisuutta. Suomi on vapaa, ja Venäjän itsevaltius on ikuisiksi ajoiksi poissa, toivottavasti, sillä vaikka jonkun entisen suuriruhtinaan onnistuisikin liittää sen sirpaleet joksikin entisen vallan tapaiseksi, on kuitenkin varsin vähän uskottavaa, että sellainen uusi tsaarivaltio pysyisi pystyssä edes niin kauan, että siitä voisi koitua vakava vaara Suomen itsenäisyydelle. Saamme kyllä olla vakautuneita siitä, että tahtoa ei puutu, sillä tässäkin tapauksessa pitää paikkansa se, että mitään ei ole unohdettu ja hyvin vähän on opittu siitä, mitä pyhässä Venäjän valtakunnassa on tapahtunut.
Ne jotka nyt kaikkein äänekkäimmin vakuuttavat etteivät he koskaan hyväksy minkäänlaisia Suomen vapaan aseman loukkaamista tarkoittavia toimenpiteitä, saattavat yhtä helposti kuin venäläinen vaihtaa mielipiteitä koska hyvänsä, yhtäkkiä kääntää kelkkansa, jos olosuhteet vain näyttävät suotuisilta. Sen vuoksi tekisimme pahimman laatuisen valtiollisen tyhmyyden, jos jollakin lailla avustaisimme järjestyksen palauttamista Venäjän nykyiseen kaaokseen, niin paljon kuin sitä saattaakin puoltaa niin taloudelliselta kuin inhimilliseltäkin kannalta.
Jokainen on itseään lähinnä, sanoo sananlasku, joka ei vähimmän pidä paikkaansa valtioitten politiikassa. Niin paljon myötätuntoa kuin yksilöt Venäjällä ansainnevatkin, on meidän nyt kuitenkin vahvistettava omaa yhteiskuntajärjestystämme, omaa asemaamme riippumattomana valtiona, ja siinä eivät mitkään muut näkökohdat saa tulla väliin, ei ainakaan ennen kuin kaikki on valmista. Sen vuoksi onkin meille, on Suomelle edullista, ettei Venäjän valtakunnassa ole järjestystä, että nykyinen tilanne saa jatkua siksi kunnes se itsestään katoaa. Kun se aika tulee, pitäisi Venäjän olla niin uupunut, että saa kulua pitkä aika, ennenkuin se taas voi suunnitella naapuriensa ahdistamista.
Koetan tässä kirjassa kuvailla pitkän, näennäisesti niin toivottoman, itsevaltiusjärjestelmää vastaan kohdistuvan taistelun vaiheita, yksityiskohtia, joissa itse jollakin tavalla olen ollut mukana jonakin ajankohtana. Sen ohella en saata olla ajattelematta tapausta, joka sattui Amerikassa kohta kolmekymmentä vuotta sitten, ja joka niin sanoakseni antaa avaimen osanottooni taisteluun tsaarivaltaa vastaan.
Kohtaus sattui Chicagossa. Olin eräitten muitten ohella kutsuttu erään matkustavan perheen vieraaksi, joka oli väliaikaisesti asettunut asumaan hotelliin. Vieraitten joukossa oli pari amerikkalaista upseeria, jotka kuultuaan että olin suomalainen, kysyivät mitä Suomessa oikeastaan tapahtui. Sanomalehdissä oli puhuttu jotakin levottomasta mielialasta maassa, mutta ei päästy selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Yhdeksänkymmentäluvun alussa, tarkemmin määriteltynä v. 1892, venäläistyttäminen alkoi nostaa päätään, ja Suomessa alkoi tuntua yleistä levottomuutta. Koetin selvittää asian niin hyvin kuin taisin ja koskettelin sen ohella myös Suomen autonomista, kaikkien venäläisten hallitsijoiden vahvistamaa asemaa.
Toinen upseeri kyseli vielä Suomen asukaslukua, sen armeijaa, oliko joku suurvalta luvannut taata sen itsehallinnon y.m. sävyllä, joka tuli sitä pilkallisemmaksi mitä selvemmäksi kävi Suomen voimattomuus Venäjän rinnalla. Lopuksi hän sanoi, että suomalaiset olivat suorastaan hulluja vastarintaan ryhtyessään. — "Ainoa, mitä voitte tehdä, on alistua nurkumatta. Jos rupeatte nenäkkäiksi vastarinnassanne, saattaa käydä niin, että Venäjä antaa teille vitsaa kaupan päällisiksi."
"Se on kyllä mahdollista, kun ottaa huomioon tsaarinvaltakunnassa vallitsevat käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, joita näytään kannattavan muuallakin", vastasin pilkallisen sävyn ärsyttämänä. "Mutta niin toivottomalta kuin kaikki näyttääkin, olen kuitenkin varma siitä, että vastarintaa kaikissa tapauksissa tehdään. Ja mitä minuun itseeni tulee, otan osaa taisteluun, vaikkapa minun täytyisi ryömimällä mennä kotiin ollakseni mukana."
Kului tosin vielä eräitä vuosia ennenkuin ratkaiseva taistelu alkoi, ja yhteen aikaan näytti jo siltäkin, kuin se olisi ehdottomasti kääntynyt epäedulliseksi meille. Mutta taistelu alkoikin uudelleen, heti kun olosuhteet muuttuivat. Ja mukana olen ollut, milloin tavalla, milloin toisella, mutta mukana kaikissa vaiheissa. Tulokset ovat olleet hyvinkin mitättömiä, mutta tahto on joka tapauksessa ollut hyvä, tahto vastustaa Venäjän tsaarivaltaa millä keinoin hyvänsä.
Helsinki, syyskuulla 1919.