Taavetti Anttilan kohtalo.
Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä lasketaan kymmenissä penikulmissa.
Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä rajalaisista.
Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen, neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, — se mikä heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi vapaasti tienäkään käyttää.
Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.
Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa — ja ne ensi vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla lakeuksilla.
Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton huomata minkäänlaista kauneutta.
Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua äärimmäisen näköpiirin perille saakka.
Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita, pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia, jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen. Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan, pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa; usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" — jota hän ajattelee sanoessaan "kotona".