LIISA lohduttaen.
Vai jo se vihdoinkin loppui. Vilho, älä ole niin surullinen. Kyllä kai tästä jotenkin sentään selviydytään…
KORPI synkällä äänellä.
Kyllä se huonoa taitaa olla, Liisa parka… Mutta minä ajattelen vielä äskeistä kokousta… Minä en ole koskaan tuntenut sellaista masennusta kun siellä… Se oli niin kurjaa…
LIISA lähenee miestänsä ja silittää säälin ja hellyyden valtaamana tämän kumartunutta päätä, kuiskaten osaaottavasti.
Mitä siellä on tapahtunut, Vilho? Mikä oli kurjaa?
KORPI raskaan masennuksen vallassa.
Kun omat, omat toverit pettivät.
LIISA kuohahtaen.
Voi sellaisia raukkoja! Vilho parka… Miten siellä oikein… kerro minulle.