POLIISI röyhkeästi.
Ei täältä lähdetä ennenkuin patruuna tulee!
(Tarttuu Kaarlon hihaan aivankuin peläten tämän pakenevan.)
ANNI on aivankuin kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Nyt hän tulee Kaarlon luokse, tarttuu vapisevin sonnin vuoroin käsiin ja rautoihin ikäänkuin irroittaakseen ne, sitten lysähtää polvilleen kuin kuolettavan kuulan satuttamana parahtaen särkyneesti.
Kaarlo…
KAARLO hätkähtää, kuin pahasta unesta havahtuessa ja änkyttää katkonaisesti:
Voi Anni — mitä tämä on? Onko kaikki totta, Anni parka? Olenko minä murhaaja jonka elämä hukkuu hämärään vankikoppiin… — (Katsahtaa kuin tuskasta sekopäisenä ympärilleen.) — Voi Anni… eikö mitään… Sinnekö meidän pikku kotimme häipyi…? Ja me puhuimme puutarhasta… missä leikkivät pienokaiset… Ei, kyllä kuolema on parempi… — (Ääni katkeaa kuin tukehtuneena.)
KORPI
Kyllä tämä raskaalta tuntuu… sinäkin, poikaparka… — (Vaikenee tietämättä, mitä sanoisi, miten lohduttaisi. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen matalassa, hillityssä äänessään ja laihoilla kasvoillaan kuvastuu väkevä sisäinen innostus ja voima.)
Ei pojat… ei niin! Tiedättekö, minä tunnen tällä hetkellä jotain sellaista, etten koskaan ennen, niinkuin pimeässä kurjuudessamme olisi leimahtanut outo väkevä valo.