Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:
— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin varma on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen…?
— En!
Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:
— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle.
Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…
— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.
— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis…
Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin, ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:
— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja…